Northern-pennut

Syntymäaika 7.12.2018, 4 narttua ja 1 uros


Isä:
White Jane’s Active Mouse ”Cesar”

Isä: Maailmankorven Be Your Own Idol
Emä: Tähekiir White Jayce of D-Taro

Lonkat: A/A
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia

Emä:
Vadelmatassun Magic of Happiness ”Nova”

Isä: Snowmist Acrobat
Emä: Jäähelmen Lucky Lady

Lonkat: B/B
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia


Estorian Northern Sky ”Aslan”

Omistaja: Hanna Ollila
Lonkat: C/B
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia
Aslan KoiraNetissä

Aslan ”Allu” on Hämeenlinnaan kotoutunut Sammari poika. Luonteeltaan Allu on itsepäinen, lempeä ja riehakas. Allu olisi aina valmis lähtemään mihin vaan, milloin vain ja luonnossa kulkeminen onkin Allun mielestä ihan parasta. Aslan pitää huolta siitä ettei vanhemmille tule koskaan tylsää päivää ja pitää äidin liikkeellä. Iloinen poika piristää jokaisen vastaantulijan päivää ja hurmaa hymyllään kaikki. Aslan vihaa kynsienleikkuuta ja suihkuja mutakylvyn jälkeen.


Estorian Norhern Breeze ”Rilla”

Omistaja: Maija Ylönen
Lonkat: A/A
Kyynärät: 0/0
Selkä: VA0 (normaali), lukumäärä: 0
SP0 (puhdas)
LTV0 (normaali)
Polvet: 0/0
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia,
ICAA Kammiokulman poikkeavuus : ei todettu
Rilla KoiraNetissä

Rilla on ystävällinen kaikille ihmisille ja pärjää hyvin erilaisten koirien kanssa. Liikaa tottelevaisuutta ei kannata odottaa, Rilla on hyvin itsepäinen ja tekee asiat yleensä juuri niin kuin itse tahtoo. Pihan oravia Rilla paimentaa tehokkaasti ja saattaisi olla jopa oravahaukun Suomen mestari. Vetohommat ovat mieluisia ja toivottavasti jossain vaiheessa Rillan vieressä juoksee toinen valkoturkki. Muita harrastuksia Rillalla ei oikeastaan ole. Tärkeintä on, että olemme saaneet siitä aivan ihanan koko perheen lemmikin.


Estorian Northern Lights ”Luna”

Omistaja: Marianne Kolu ja Petra Jonas
Lonkat: B/B
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia
Luna KoiraNetissä
Lunan omat sivut

Estorian Northern Lights aka Luna, aka Lunatsuiba, Lunatin, piiperö, tipu, rakas, muru, urpo… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Luna on todella itsepäinen ja itsenäinen yksilö, joka on kuitenkin todella leikkisä ja riehakas kaikkien koirien ja ihmisten kaveri. Aina valmiina lähtemään ulos seikkailemaan ja on muutenkin mukana kaikessa. Samojedille ominaisesti korvat usein katoavat mutta jos on nameja tarjolla niin löytyvät kyllä äkkiä. Luna on aloitellut vetoharrastusta tänä talvena ja nauttii vetohommista täysillä. Luna muutenkin nauttii luonnossa ulkoilusta yli kaiken ja talvi on parasta maailmassa. Hänellä on kova tahto ja ollaankin ihan muutaman kerran keskusteltu esimerkiksi molempia miellyttävästä suunnasta lenkeillä. Luna kyllä osaa ottaa myös ihan vaan rennosti ja makoilla rapsuteltavana ja on pennusta asti ollut oikea pusukone. Herttainen vahvan oman tahdon omaava pieni samojedityttö.


Estorian Northern Star ”Nani”

Omistaja: Minna Lemetyinen
Lonkat: C/C
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia
Nani KoiraNetissä


Estorian Northern Wind ”Netta”

Omistaja: Tiia Eschner ja Janne Seppänen
Lonkat: A/A
Silmät: ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia
Netta KoiraNetissä


Portugalinpodengojen rotuesittely

Historia

Portugalinpodengo on alkukantainen metsästyskoira, jota on käytetty pienriistan (erityisesti kanien) metsästykseen. Podengojen tehtävänä on ollut saaliin esiin ajaminen ja niitä käytetään edelleen kotimaassaan Portugalissa kanijahdissa. FCI:n roturyhmämäärittelyssä podengo kuuluu ryhmään 5, pystykorvat ja alkukantaiset koirat. Aikaisemmin podengo kuului muiden kaltaistensa vitosryhmäläisten tavoin vinttikoirien ryhmään ja sillä onkin oikeus ottaa osaa vinttikoirien juoksukilpailuihin.

Portugalinpodengo on Portugalin monipuolinen kansallisrotu. Sen turkista on kahta eri variaatiota (sileät- ja karkeakarvaiset) ja koosta kolmea eri muunnosta (pienet, keskikokoiset, isot). Podengot metsästävät laumana, johon saattaa kuulua koiria eri koko- ja karvamuunnoksista. Rotuun suhtaudutaan kotimaisten kasvattajien parissa hyvin intohimoisesti ja monet kasvattajat toimivat myös metsästäjinä koiralaumoineen.

Podengojen historia juontaa juurensa pitkälle menneisyyteen. Podengojen edustaman alkukantaisen koiratyypin edustajat hajaantuivat Pohjois-Afrikkaan ja Välimeren rannoille jo tuhansia vuosia sitten. Niitä levittivät ilmeisesti foinikialaiset, jotka veivät rodun mukanaan myös Iberian niemimaalle 700-luvulla eKr. Kreikkalaisten ja roomalaistenkin parissa oli samanlaisen ulkomuodon ja luonteenpiirteitä omaavia koiria. Sittemmin rodut levisivät myös Brasiliaan, Keski-Afrikkaan ja Intiaan.

Portugalinpodengojen kaltaisia rotuja on Välimeren alueella vielä nykyisinkin runsaasti. Tällaisia rotuja ovat italialaiset faaraokoira ja cirneco dell’etna, espanjalaiset galgot, podencot (canarian, ibizan ja andalucian) ja hieman tuntemattomammat manetot ja oritot, sekä kreikkalainen kreetankoira. Myös monet alueen sekarotuiset kulkukoirat muistuttavat ulkonäöltään nimenomaan podengoja. Tämäntyyppisten koirien runsauteen vaikutti ilmeisesti alueen suuri kanipopulaatio, jonka harventamiseen podengomaiset koirat ovat omiaan luonteenpiirteittensä ja taitojensa ansiosta.

Podengo on pysynyt suhteellisen muuttumattomana sen jälkeen kun koko- ja karvamuutokset oli saatu aikaiseksi. Kenties alkuperäisin portugalinpodengo on keskikokoinen sileäkarvainen podengo, jonka kanta pääsi hetkellisesti jopa romahtamaan. Nykyisin vähiten rekisteröidään isoja podengoja. Pienet portugalinpodengot on jalostettu keskikokoisista podengoista sekoittamalla rotuun muun muassa terrierien ja muiden pienten koirarotujen edustajia. Tämän seurauksena pienissä podengoissa esiintyy edelleen jonkin verran terriereiltä peräisin olevia värejä kuten brindle ja tricolor. Aikaisemmin nämä värit olivat hyväksyttyjä, joskaan eivät toivottavia, mutta uusimman rotumääritelmän myötä nämä värit kiellettiin kokonaan. Nykyisin kasvattajat pyrkivät aktiivisesti karsimaan näitä muista roduista podengoihin tulleita piirteitä.

Portugalinpodengoja on tällä hetkellä kotimaansa Portugalin ohella monissa Euroopan maissa sekä Yhdysvalloissa ja Brasiliassa. Suomeen rotu rantautui 90-luvun alussa ja kanta on 2000-luvun aikana tasaisesti kasvanut ja vahvistunut. Suosituimpia podengoja Suomessa ovat olleet pienet podengot. Ensimmäiset sileäkarvaiset keskikokoiset toi Suomeen kennel Caramelon vasta vuonna 2007 ja kyseisen rotumuunnoksen ensimmäinen pentue syntyi Suomeen vuoden 2010 lopulla. Myös keskikokoisten podengojen kanta on silti jatkanut kasvuaan. Isoja podengoja Suomeen toi vuonna 2012 ensimmäisenä kennel Feuer Frei. Tulevien vuosien aikana on isoja odotettavissa maahamme lisääkin. Muista Euroopan maista podengoja löytyy esimerkiksi Ruotsista, Saksasta ja Isosta-Britanniasta. Kannat ovat kasvussa myös esimerkiksi Tšekeissä, Norjassa ja Puolassa. Suomeen podengoja on tuotu kaikista ylläesitellyistä maista, samoin kuin esimerkiksi Yhdysvalloista ja Italiasta. Suurin osa ulkomaantuonneista on kuitenkin kotimaastaan Portugalista.

 

Luonne

Portugalinpodengo on itsenäinen ja reipas koira, jonka luonteen tulee sopia metsästykseen. Hallitsevia piirteitä ovat vilkkaus ja älykkyys, jotka toisinaan näkyvät lähes hengenvaarallisena uteliaisuutena ja uhkarohkeutena. Podengon tulee pystyä ajamaan saalistaan pitkiäkin matkoja väsymättä sekä omata nopeat refleksit ja kyvyn käyttää älyään saaliin kiinnisaamiseksi. Tämän älyn podengot voivat suunnata myös pahantekoon, jos omistaja ei huolehdi koiransa riittävästä aktivoinnista. Podegot ovat nopeita oppimaan uusia asioita niin omin päin kuin omistajansa opastuksella. Miellyttämisenhalua podengoilla ei ole samassa mielessä kuin esimerkiksi palveluskoirilla, joten motivointikeinojen keksimiseen saattaa joutua käyttämään mielikuvitusta. Podengot ovat kuitenkin hellyydenkipeitä ja kaipaavat omistajaltaan runsaasti huomiota.

Podengoilla tulisi olla voimakas metsästysvietti ja halu jahdata kaikkea liikkuvaa. Tämä tekee podengojen vapaana pitämisestä hieman riskialtista, koska vainun saadessaan podengo ei enää välitä omistajansa käskyistä. Saaliiksi kelpaavat kaikki lehdistä hiiriin ja lumihiutaleista jäniksiin. Podengoilla on myös taipumusta herkkähaukkuisuuteen. Tarkkaavaisia ja valppaita podengoja on käytetty myös vahtikoirina, sillä ne ilmoittavat haukullaan helposti mahdollisista tunkeilijoista ja vieraista. Podengojen äänekkyydellä on aina jokin syy, vaikka omistajalla saattaa toisinaan olla ongelmia tämän syyn paikallistamisessa. Reviiritietoisina koirina podengoilla on myös taipumusta remmirähinään, joten namit kannattaa ottaa ajoissa käyttöön toisten koirien ja ihmisten ohituksia harjoitellessa.

Podengoilta löytyy itsepäisyyttä ja runsaasti omaa tahtoa. Siksi podengojen totuttaminen kynsienleikkuuseen, pesemiseen, hihnassa kävelyyn, matkusteluun ymv. on syytä aloittaa varhain. Podengot ovat hyvin persoonallisia tapauksia. Niillä esiintyy melkoisesti teatraalisia piirteitä ja toisille pelkkä kynsien leikkuu voi aiheuttaa todelliset itkut ja ulinat. Rokotukset voivat myös olla ikävä koettelemus, mutta on syytä muistaa yksilöiden erot. Toinen podengo ei huomaa piikkiä lainkaan, toinen tekee kaikkensa estääkseen lääkärin lähestymisen. Iloisuudestaan huolimatta monet podengot ovat aluksi hieman varautuneita vieraita ihmisiä kohtaan. Oma lauma on tärkeä ja vaikka lauman sisäinen hierarkia rakentuu lähes itsestään, muihin laumoihin suhtaudutaan omalla alueella varautuneesti. Tämä ei kuitenkaan estä esimerkiksi Portugalissa useiden podengolaumojen yhteistyötä.

Podengo ei saisi olla arka tai aggressiivinen, mutta omistajan on osattava tehdä ero ujon ja varautuneen, aggressiivisen ja reviiritietoisen podengon välillä. Monet pennut ja nuoret koirat ovat myös luonnostaan varovaisia uusissa ja oudoissa tilanteissa: turha varovaisuus ei ole pahasta, jos sillä tavoin säilyy hengissä. Podengo haluaa luoda ensin yleiskuvan tilanteesta ja tehdä sen perusteella omat päätelmänsä. Lenkkipolulle ilmestynyt vieras esine voi ensin kummastuttaa ja nostattaa niskakarvat pystyyn. Tällainen käytös katoaa yleensä vähitellen, jos omistaja ei tee asiasta liian suurta numeroa ja tutustuttaa pennun jo varhain erilaisiin tilanteisiin. Aikuisen koiran tulee olla tasapainoinen ja varma.

Podengot vaativat runsaasti liikuntaa ja päänvaivaa koulutuksen (agility), leikkien (hippa) tai pienten tehtävien (namien etsintä) muodossa, sillä muuten podengo keskittää tarmonsa ja kekseliäisyytensä helposti pahantekoon. Ihmisen on tarjottava podengolle sopivaa tekemistä, jotta se pysyisi tyytyväisenä. Metsästystaustan takia podengot osaavat olla myös hyvin kovaäänisiä. Haukkumiselle on useimmiten löydettävissä enemmän tai vähemmän järkevä syy – ainakin podengon itsensä mielestä – ja tämän syyn löytäminen on avain haukkumisen karsimiseen. Podengo osaa kuitenkin olla myös hiljaa eikä se saa hermoromahdusta, jos yksittäinen lenkki jäisi tekemättä. Kylmällä ilmalla tai märässä säässä podengo myös jää enemmän kuin mielellään kotisohvalle löhöilemään.

Podengo on ensisijaisesti laumassa viihtyvä koira, mutta laumassa eläminen korostaa podengojen huonoja piirteitä siinä missä hyviäkin. Yksinäinen podengo on helpompi kuin useamman podengon lauma. Monet podengot, jotka elävät ainoina koirina ovat todella ystävällisiä ja iloisia, kun taas useamman koiran laumassa podengot ovat selkeästi tietoisempia lauman rajoista. Podengo viihtyy silti lajitovereidensa seurassa eivätkä muut rodut osaa puhua ja leikkiä podengoa. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy” sananlasku sopii paremmin kuin hyvin podengoihin – jos yksi keksii jotain ”kivaa” muut seuraavat varmasti perässä.

Podengojen hyvät ja huonot puolet kulkevat toisin sanoen käsi kädessä. Koiran energisyys, iloisuus ja uteliaisuus vievät yleensä omistajansa sydämen, mutta kun joudut pelastamaan podengon milloin roskiksesta, milloin sohvan sisältä, tai kun saat päivittäin raivoisan naamapesun, voit tulla toisiin aatoksiin. Yhden podengon hankittuasi kuluu silti tuskin pitkään ennen kuin laumaan liittyy seuraava podengo, sitten kolmas ja…

Terveys

Portugalinpodengoa voi pitää perusterveenä koirana, sillä rodulla ei ole liiallisesta jalostuksesta liittyviä hengitysvaivoja, rakennevikoja tai muita vastaavia ongelmia. Silti myös podengoilla on omat sairautensa ja vaivansa. Suomessa on kiitettävästi herätty tutkimaan koirien terveyttä ja monet kasvattajat käyttävät jalostuksessa vain terveeksi tutkittuja koiria. Terveystutkimuksissa podengoilta tutkitaan pääasiassa polvet ja silmät, mutta joiltain on tutkittu myös lonkat, kyynärät ja kuunneltu sydänäänet. Myös muita tutkimuksia kuten selkäkuvauksia ja dna-testauksia on alettu tekemään.

Suomessa vakavimpiin podengoilla tavattuihin sairauksiin lukeutuu ehdottomasti legg perthes, jota on ollut niin pienillä sileäkarvaisilla kuin pienillä karkekarvaisilla. Sairastuneet koirat ovat usein olleet portugalintuonteja tai tällaisten koirien jälkeläisiä. Sairaus on siinä mielessä haastava, ettei sen periytyvyydestä ole vielä tarkkoja tutkimustuloksia. Tautia kantava koira ei välttämättä itse oirehdi eikä toistaiseksi ole olemassa kokeita, joilla tällainen kantaja voitaisiin löytää. Käytännössä Legg pertheksellä tarkoitetaan reisiluunpään kuoliota. Koira alkaa useimmiten oirehtia – hyppyyttämään sairasta jalkaansa – alle vuoden ikäisenä. Sairaus pahenee vähitellen ja tarvitsee lähes poikkeuksetta leikkauksen. Leikkaus on kallis ja vaatii koiralta henkistä kanttia operaatiota seuraavan pitkän toipumisjakson vuoksi. Sairaita koiria ei saa käyttää jalostukseen ja olisi suositeltavaa, ettei myöskään vaivaan sairastuneiden koirien vanhempia tai täyssisaruksia käytettäisi pentujen tekemiseen.

Legg perthestä yleisempi ongelma on patella luksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno. Tämä on yleensä nimenomaan pienien koirien vaiva. Sen oireita on kolmella jalalla kulkeminen (toisin sanoen koira hyppii yhden tai useamman askeleen kolmella jalalla). Aina koira ei kuitenkaan oirehdi, varsinkin jos sairauden aste on pieni, mutta vika on helppo todeta polvitutkimuksessa. Eläinlääkäri pystyy tunnustelemalla sanomaan, ovatko koiran polvet kunnossa vai eivät. Terveet polvet merkitään nolliksi (0/0) ja numerot siitä ylöspäin osoittavat sairauden eri asteita. Ongelmia voi olla molemmissa tai vain toisessa jalassa. Yleensä patella luksaatio ei tarvitse erityistä hoitoa, mutta pahimmat tapaukset pitää korjata leikkaamalla. Jalkoja rasittavat harrastukset kuten agility, on syytä jättää väliin sairailla koirilla.

Podengoilla esiintyy myös jonkin verran silmäongelmia, esimerkiksi ylimääräisiä ripsiä (Distichiasis). Muutamalla koiralla on todettu myös sellaisia vaivoja kuin kyynelkanavan puutos tai lasiaisen rappeuma. Silmäsairaudet todetaan yleensä eläinlääkärin tutkimuksissa, mutta osa sairauksista (kuten perinnöllinen kaihi) kehittyy koiralle vasta iän myötä. Toisilla podengoilla on taipumusta silmien rähmimiseen, erityisesti kylminä ja kuivina pakkastalvina.

Podengoille on syytä syöttää kovia luita tai tarvittaessa opettaa koira jo pienestä pitäen hampaiden pesuun, sillä rodulla on taipumusta hammaskiven muodostumiseen. Rodulla on myös muita hammasongelmia, muun muassa purentavikoja ja ongelmia maitohampaiden vaihtumisen suhteen.  Aina maitohampaat eivät tipu itsestään, jolloin niitä on pakko käydä poistamassa eläinlääkärissä uusien hampaiden tieltä. Jos hampaiden poistoa odottaa liian pitkään, voivat pysyvät hampaat jäädä väärään asentoon. Toisaalta liian nuorelle koiralle tehty operaatio voi vahingoittaa pysyvien hampaiden juuria. Omien podengojeni kohdalla olen tutkaillut tilannetta puolivuotiaaksi asti ennen lääkäriajan tilaamista. Näin hampaat saavat tarpeeksi aikaa poistua itsestään.

Joillakin podengoilla esiintyy myös allergiaa ja yliherkkyyttä tietyille ruokamerkeille. Tämä ilmenee esimerkiksi korvien kutiamisena, ihon hilseilemisenä ja muina iho ongelmina. Muita vaivoja ovat esimerkiksi uroksilla piilokiveksisyys (laskeutumaton kives tulee poistaa eläinlääkärillä kasvainten välttämiseksi) ja nartuilla valeraskaudet. Yksittäisillä podengoilla on ollut myös hermostollisia ongelmia kuten epilepsiaa. Podengojen terveyttä edistämiseksi jokaisen omistajan tulisi tehdä ennaltaehkäisevää työtä. Kasvattajat saavat kallisarvoista tietoa jokaisen kasvattinsa virallisista terveystuloksista. Uusien omistajien olisikin syytä tutkituttaa ainakin koiransa silmät ja polvet. Kyseiset tutkimukset eivät vielä maksa maltaita ja ne auttavat kasvattajia valitsemaan jalostuskoirat rodun hyvinvointia edistävällä tavalla.

 

Lähteet:

  • Suomen Portugalinpodengot ry
  • Club go Podengo Português
  • Omat kokemukset

Samojedien rotuesittely

Historia

Pääasiassa lainattu Suomen samojediyhdistyksen sivuilta: http://samy.fi/fi/samojedinkoira/alkupera

Samojedinkoiraa pidetään yhtenä maailman vanhimmista koiraroduista. Nimensä se on saanut suomensukuisen, uralilaiseen kielikuntaan kuuluvan samojediheimon mukaan. Samojedikansa siirtyi vähitellen yhä kauemmas pohjoiseen ja levittäytyi lopulta laajalle alueelle, joka ulottui lännessä Kuolan niemimaalta itään aina Jenisei-joelle ja Taimyrin niemimaalle, kattaen siis koko nykyisen Euroopan puoleisen Pohjois-Venäjän ja lähes puolet Siperiastakin. Nykyään samojedit ovat jo kokonaan kadottaneet oman kielensä ja sulautuneet muihin kansallisuuksiin. Aikoinaan he puhuivat lukuisia murteita, joista mainittakoon meille kennelnimistäkin tutut kamsassi ja jurakki.

Samojediheimot olivat poropaimenia ja metsästäjiä, ja näihin olosuhteisiin soveliaiksi kehittyivät aikojen kuluessa heidän koiransakin. Koiria arvellaan olleen kahta päätyyppiä: Eteläisemmät, porojen paimentamiseen käytetyt olisivat olleet pienempiä ja väriltään usein valkoisen lisäksi ruskean ja mustan kirjavia, luonteeltaan ärhäkämpiä. Pohjoisempana asuvat metsästys- ja rekikoirat taas olisivat olleet kookkaampia ja väriltään puhtaan valkoisia, luonteeltaan lauhkeampia. Tätä olettamusta tukee sekin, että Suomen Lapissa ei valkoista koiraa pidetä oikein soveliaana poropaimennukseen syystä, että se ei valkoista hankea vasten erotu riittävän etäältä. Sen työskentelyä on vaikeata seurata.

Samojedinkoirat elivät kiinteässä yhteydessä ihmisperheisiinsä, syntyivät heidän porontaljoista tai turpeesta valmistetuissa kota-asumuksissaan, nukkuivat isäntäväen kanssa, lämmittivät ja jopa väitetään, että imettivät lapsia! Hyvä koira oli samojedille erittäin arvokas, arvokkaampi ja myös vaikeammin hankittava kuin hyvä vaimo, suorastaan elinehto. Koirat seurasivat mukana kaikkialle, ne otettiin myös veneisiin, kun perhekunnittain lähdettiin markkinapaikalle tekemään turkiskauppoja. Samojedit eivät suinkaan mielellään luopuneet koiristaan. Kerrotaan, että koirien hankkimiseen heiltä tarvittiin paljon viekkautta, jopa varsinaista varastamista, ja ilmeisesti suomensukuisten kansojen heikkoutta alkoholijuomiin myös käytettiin tunnottomasti hyväksi.

Englantilainen eläintieteilijä Ernest Kilburn Scott vietti vuonna 1889 kolme kuukautta samojedien parissa ja toi mukanaan Englantiin Sabarka-nimisen urospennun. Tämä oli Arkangelin läheltä, siis hyvinkin lännestä, Vienajoen suulta.

Sabarka on vanhin nykyisten suomalaisten samojedinkoirien sukutauluissa esiintyvä esi-isä, noin 25-30 koirasukupolvea taaksepäin riippuen siitä mitä sukuhaaraa lähdetään seuraamaan. Kilburn Scottit hankkivat Sabarkalle vaimoksi kermanvärisen Whitey Petchoran, nimestään päätellen kotoisin Petsora-joen seudulta Uralin länsipuolelta. Sabarkan ja Whitey Petchoran pennuista tärkein oli 1891 syntynyt narttu Neva. Neva astutettiin Siperiasta tuotetulla, nimestään huolimatta lumivalkoisella Musti-nimisellä uroksella ja silloin syntyi Englannin ensimmäinen samojedimuotovalio Olaf Oussa vuonna 1901. Musti-Whitey Petchora -yhdistelmästä varsinaisesti alkoivat valkoiset samojedit Englannissa. Nämä koirat ovat meidän nykyisten samojediemme esivanhempia suoraan alenevassa polvessa. 1899 kahdeksan koiraa englantilaisen tutkimusmatkailija Jacksonin valjakosta päätyi Kilburn Scottien kenneliin.

Seuraava tärkeä lisä rotuun tuli odottamattomalta ilmansuunnalta. Kilburn Scottit olivat 1907 Englannissa saaneet kuulla, että Australiassa Sydneyn eläintarhassa oli samojediuros, myöhemmin nimeltään Antarctic Buck. Sen vanhemmat olivat olleet mukana Newness-Borchgrevinkin tutkimusmatkalla Etelä-mantereella 1889-1900. Antarctic Buck oli silloisiin koiriin nähden kookas (53,3 cm), hohtavan valkoinen koira, tietysti pystykorvainen. Sen turkissa oli hopean kimallusta, mutta kirsu, silmänympärykset ja huulet vaaleat. Oli yleistä, että silloin vitivalkoiseen turkinväriin liittyi vaaleampi pigmentti ja kellertävään tummempi. Buckin parhaimpien pentujen emä oli Kviklene ja tämä yhdistelmä esiintyy myös nykyisten samojediemme sukutauluissa. 1910 tuotettiin Englantiin Venäjältä narttu Ayesha, joka on nykyisten koiriemme esi-äiti tyttärensä Ch. Nadan kautta. 1920-luvulla tuotettiin vielä viisi koiraa. Sen jälkeen ei rotuun ole saatu mitään lisää sen alkuperäisestä kotimaasta.

Näistä melko muutamasta koirayksilöstä lähti liikkeelle nykyinen samojedirotumme. Rotumääritelmä vahvistettiin Englannissa 1909. Jalostuksen päämääränä oli tyypin yhtenäistäminen ja parhaiden ominaisuuksien esille tuominen. Muut turkinvärit paitsi valkoinen ja keksi hylättiin, samoin luppakorvat. Oikeastaan nämä muut värit eivät olleet alkuperäisiin aitoihin samojedinkoiriin koskaan kuulunetkaan, vaan olivat vain jostain matkan varrelta joihinkin yksilöihin mukaan tulleet. Ainoa asia, jota alkuperäisestä pyrittiin määrätietoisesti parantamaan, oli pigmentti.

Ensimmäinen tätä alkuperää oleva ”suomalainen” samojedinkoira oli seppä Veikko Löfmanin (pajamiehen, myöhemmin Ahkion kennel) vuonna 1952 tuottama norjalainen narttu Ibur Sheila, jonka isä oli Snowland Lück. Ibur Sheila oli Tanskassa astutettu Snowland Nicholaksella ja syyskuun 11. päivänä 1952 syntyi Suomessa ensimmäinen nykyistä samojedinkoirapolvea edustava pentue, jossa oli viisi urosta ja yksi narttu. Näihin koiriin pystymme jäljittämään lähes jokaisen nykyisistä samojedinkoiristamme. Vuosina 1952-1959 Suomen Kennelliitto rekisteröi kaikkiaan 43 samojedinkoiraa, vuosina 1960-1964 yhteensä jo 331 koiraa. Huippu saavutettiin 1972, jolloin rekisteröitiin lähes kahdeksansataa koiraa. Nykyisin rekisteröidään vuosittain noin 200 samojedinkoiraa. Samojedi on suosittu koira myös muualla päin maailmaa aina Austraaliaa myöten. Menestyksekästä kasvatustyötä tehdään erityisesti Venäjällä sekä muissa Itä-Euroopan maissa.

 

Luonne

Iloinen, aktiivinen, tarkkaavainen. Nämä adjektiivit kuvaavat paremmin kuin hyvin rotua, joka on saanut myös lempinimen ”naurava kavaljeeri”. Ensimmäisen samojedimme kohdalla vitsailimme usein, että koiramme olisi varmasti auttanut varkaita kantamaan tavarat ulos asti kämpän vartioimisen sijasta. Rodunedustajien kuuluukin olla ystävällisiä ja sosiaalisia tapauksia, jotka ovat aina innokkaita osallistumaan perheensä arkeen. Toisin kuin esimerkiksi podengot, sammarit eivät yleensä valitse itselleen ”suosikki-ihmistä”, vaan kaikkiin perheenjäseniin suhtaudutaan yhtä ylitsevuotavan iloisesti ja ihastuneesti. Samojedit rakastavat erityisesti lapsia ja ne osaavat yleensä ottaa huomioon lapsen iän – pikkulapseen suhtaudutaan varovaisemmin ja kärsivällisemmin kuin teini-ikäiseen. Myös vieraat tervehditään aina iloisesti häntä heiluen. Samojedi ei ole tyytyväinen ennen kuin kaikki ovat sen ehtineet huomioida taputuksella ja tervehdyksellä.

Samojedin kanssa on helppo tulla toimeen, sillä jopa koiriin tottumaton pystyy yleensä ”lukemaan” sammarin eleitä ja ilmeitä. Ne tulevat pääasiallisesti toimeen sekä vieraiden ihmisten että vieraiden koirien kanssa, vaikka toki yksilöiden välisiä eroja löytyy. Uusiin tilanteisiin suhtaudutaan yleensä reippaasti ja avoimin mielin. Samojedi on hyvin sopeutuvainen ja sillä on hyvä stressinsietokyky, siksi sammari on helppo jättää esimerkiksi hoitoon. Sukupuolten välillä ei ole suuria eroja, mutta urokset saattavat olla narttuja itsepäisempiä. Kaksi toisilleen vierasta urosta ei välttämättä tule toimeen yhtä hyvin kuin kaksi narttua.  Sammariurokset voivat olla hyvinkin tarkkoja arvojärjestyksestä suhteessa toisiin uroksiin ja tällöin käyttäytyä toisia uroksia kohtaan uhoavasti olematta kuitenkaan aggressiivisia ihmisiä kohtaan. Lähtökohtaisesti sekä urokset että nartut ovat kuitenkin yhtäläisen ystävällisiä ja avoimia. Arka tai aggressiivinen samojedi ei saisi olla koskaan. Sosiaalistaminen on kuitenkin samojedienkin kohdalla tärkeää, sillä pentu-ajan eristyksissä elänyt koira ei aikuisena tiedä miten käyttäytyä uusissa tilanteissa vaan siitä tulee epävarma.

Samojedi on työkoira, jonka kanssa Suomessa voi harrastaa erityisesti valjakkokisoja käyttövalion arvoon asti. Rekikoirana samojedinkoira on kestävä, pitkään jaksava rotu, joka ei ole kuitenkaan mikään sprintteri. Tämän vastapainoksi samojedinkoira jaksaa kauemmin, vaikka meno voi olla ajon alkaessa hyvinkin lentävää. Samojedin kanssa voi harrastaa monipuolisesti myös muita harrastuksia. Suomesta löytyy erityisesti TOKO:n parissa työskennelleitä koirakoita, mutta myös agility on suosittu harrastusmuoto. Samojedi ei välttämättä ole se kaikista helpoin koulutettava, sillä älykkyydestään huolimatta sammarit osaavat olla omapäisiä. Niillä ei ole palvelukoirien tavoin miellyttämisenhalua, mutta sopivasti motivoituna sammarin saa yleensä oppimaan monenlaisia temppuja.

Samojedeilla on muiden pystykorvien tavoin taipumusta herkkähaukkuisuuteen. Niillä on erittäin laaja ääniskaala kokoontumisulvonnasta vahtihaukkuun ja onnelliseen jutusteluun saakka. Samojedi haukkuu helposti varsinkin innostuessaan ja jo pennun kanssa tulee olla tarkka, ettei omalla käytöksellään vain yllytä koiraa. Pieni haukkuva samojedipentu on suloinen ilmestys, mutta kaksi-vuotias aikuinen samojedi, joka räksyttää aina innostuessaan ja ohikulkijoita nähdessään, ei enää lämmitä kenenkään sydäntä.

Samojedi on loistava valinta henkilölle, joka jaksaa lenkkeillä säässä kuin säässä ja haluaa itselleen energisen ja seurallisen kaverin. Monesti samojedi tuntuu olevan sitä innokkaampi lähtemään ulos, mitä huonompi sää on kyseessä. Samojedit rakastavat ulkoilua ja ne ovatkin elementissään päästessään juoksemaan metsässä vapaina, kaivellessaan maahan kuoppia ja uiskennellessaan ojissa ja lammikoissa. Likainen samojedi on iloinen samojedi – siltä ainakin usein tuntuu lenkin jälkeen. Kun samojedejä ulkoiluttaa vapaana, pitää kuitenkin muistaa että niiltäkin löytyy metsästysviettiä. Jopa yleensä tottelevainen koira saattaa yhtäkkiä päättää lähteä riistan perään.

Samojedit ovat samaan aikaan sekä äärimmäisen helppoja että äärimmäisen vaikeita koiria. Niiden avoin luonne tekee sammarin kanssa elämisestä vaivatonta, mutta kun ne päättävät ryhtyä jukuripäiksi, siinä on omistajan kärsivällisyys koetukselle. Silti – jos itselleen samojedin ottaa, aika vaikea on tyytyä yhteen. Todisteena voin pitää itseäni. Ensimmäisen samojedin jälkeen kului 20 vuotta, ennen kuin hankin itselleni uuden, mutta lopulta en voinut enää vastustaa kiusausta. Ja tällä tiellä ollaan edelleen.

Terveys

Samojedi on lukuisten koirarotujen joukossa sieltä terveimmästä päästä. Rodulla ei ole liikajalostuksen aiheuttamia rakenteellisia vikoja, mutta joitain perinnöllisiä sairauksia myös samojedeilla esiintyy. Samojedien suurimmat terveysongelmat ovat lonkkavika, distichiasis ja glaukooma, jotka voivat aiheuttaa koiralle suurta kipua ja epämukavuutta. Onkin tärkeää valita jalostukseen näiltä osin terveitä koiria. PEVISA eli Suomen kennelliiton perinnöllisten vikojen ja sairauksien torjuntaohjelma määrää, että kaikkien jalostukseen käytettävien samojedin pitää olla tutkittuja vähintään lonkkiensa ja silmiensä osalta.

Lonkkanivelen kasvuhäiriö eli ”lonkkavika”, (engl. hip dysplasia, HD) on koirien yleisin luuston ja nivelten kasvuhäiriö. Se voidaan määritellä perinnölliseksi lonkkanivelen löysyydeksi. Löysyys johtaa reisiluun pään ja lonkkamaljan riittämättömään kontaktiin. Alueelle kohdistuu epänormaalin suuri paine, joka on sitä suurempi mitä pienempi kontaktialue on. Tämä voi johtaa mikromurtumiin ja lonkkamaljan mataloitumiseen. Lonkkanivelen kasvuhäiriö johtaa usein nivelrikkoon. Nivelrikon kehittymisen aikatauluun ja tyyppiin vaikuttavat rotukohtaiset ja yksilölliset erot. Nuorilla koirilla oireina voivat olla takajalkojen ontuminen, ”pupuhyppely”, ylösnousuvaikeudet levon jälkeen, liikkumishaluttomuus ja naksahteleva ääni kävellessä. Vanhemmilla nivelrikkoisilla koirilla tyypillisiä oireita ovat takajalkojen ontuminen ja jäykkyys liikkeessä. Lonkkavikainen koira yrittää viedä painoa pois takaosalta, mikä ilmenee kävellessä selkälinjan aaltoiluna ja lantion kiertymisenä. Tämä johtaa myös takaosan lihaskatoon ja etupään lihasten voimistumiseen.

Lonkkanivelen tutkimustulosta merkitään kirjaimilla. Terveitä lonkkia ovat A ja B, sairaita puolestaan C, D ja E. C-lonkkaista voi vielä käyttää harkitusti jalostukseen, mutta ei enää D- tai E-lonkkaista. Koiran vanhempien lonkkatulos ei automaattisesti ennusta pennun tulevaa lonkkatulosta, vaan siihen vaikuttaa perimä huomattavasti monimutkaisemmin, samoin pentuajan ruokinta ja hoito. Lonkkavika voikin olla itse aiheutettua ja on tärkeää, ettei pentua päästä lihomaan tai rasittumaan liikaa. Lonkkaindeksi huomioi koiran vanhempien ohella myös tämän muiden sukulaisten lonkkatulokset. Mitä terveempi suku (toisin sanoen, mitä suurempi lonkkaindeksi), sitä suuremmalla todennäköisyydellä koirasi lonkat ovat myös terveet.

Distichiasiksellä tarkoitetaan koiran silmistä löytyviä ylimääräisiä ripsiä. Myös sen periytyminen on monimutkainen prosessi, johon ei vaikuta pelkästään vanhempien terveys. Ylimääräisten ripsien karvatuppi sijaitsee luomirauhasessa tai sen vieressä ja kasvaa ulos luomen vapaasta reunasta. Oireet riippuvat karvan paksuudesta ja kasvusuunnasta. Ohuet, ulospäin suuntautuvat karvat aiheuttavat tuskin lainkaan oireita, paksummat ja silmän pintaan osuvat karvat sitä vastoin voivat aiheuttaa eriasteisia ärsytysoireita: lievää vuotamista ja räpyttelyä tai voimakkaampia kipuoireita ja jopa sarveiskalvovaurioita. Ripsiä voi irrota ja kasvaa takaisin karvan vaihtumisen yhteydessä. Hoitona on tarvittaessa ripsien nyppiminen (ripset kasvavat takaisin) tai karvatuppien tuhoaminen joko polttamalla tai jäädyttämällä. Ylimääräisten ripsien merkitys koiralle on usein melko vähäinen, jolloin koiria voi perustellusta syystä käyttää jalostukseen, mutta mieluiten terveen kumppanin kanssa. Tällä hetkellä on mahdotonta sulkea kaikkia sairaita koiria pois jalostuksesta, mutta kasvattajan on syytä käyttää harkintaa yhdistelmiä miettiessään.

Glaukooma eli silmänpainetauti on sairaus, jossa silmän sisäinen paine kohoaa vaarallisen korkeaksi aiheuttaen silmän eri osien, erityisesti näköhermon pään ja verkkokalvon vaurioita. Hoitamattomana korkea silmänpaine aiheuttaa näön menetyksen, minkä vuoksi glaukoomaa onkin pidettävä hätätilanteena, johon tulee saada mahdollisimman nopeasti ensiapua. Glaukooma on yksi tavallisimmista sokeuden aiheuttajista aikuisella koiralla. Kyseessä on perinnöllinen silmäsairaus, mutta sen periytymismekanismia ei tunneta. Sairastuneet koirat ovat harvoin ihan nuoria ja ovat saattaneet ehtiä jopa lisääntyä. Ongelma on lisäksi sairauden 59 akuutti luonne, jolloin apu pitää saada välittömästi ja raportointi sairastapauksista rotujärjestölle jää hoitamatta. Sairaus, jonka syynä on silmän rakenteellinen epämuodostuma, on äärimmäisen vaikea vastustaa jalostuksellisin keinoin, koska mukana on useita eri geenejä.

 

Lähteet:

  • Suomen Samojediyhdistys ry
  • Samojedien jalostuksen tavoiteohjelma
  • Kennelliiton kotisivut
  • Evidensian kotisivut
  • omat kokemukset

Samojedi

Samojedien rotuesittely
Samojedien rotumääritelmä (pdf)
Dia19

Katsaus samojedin päivään

Äitii, lähdetäänkö jo lenkille? Jee, siellä sataa vettä. Mennään nopeampaa. Tuulikin on niin kiva. Kai saan vähän aikaa leikkiä? Minun pitäisi ihan ehdottomasti päästä tuonne kuralätäkköön telmimään. Hei? Näetkö tuolla. Sieltä tulee joku vieras koira. Kivaa! Saan leikkikaverin. Mennäänkö tervehtimään? Saanhan mennä? Jookosta? Ja tuolla on ihmisiäkin. Lisää rapsuttajia. Mutta mikseivät he huomaa minua? Hei katsokaa, täällä näin. Olen täällä! Aaaa, lapsia! Tule äiti, äkkiä. Katsokaa lapset, tässä olen. Annan sinulle pusun ja sinullekin. Sinulle myös. Rakastan, rakastan, rakastan. Häntänikin heiluu niin, että se on irrota. Mutta joko saan ruokaa? Kauhea nälkä. En ole syönyt varmasti päiväkausiin. Miten niin minun pitäisi syödä hitaammin? Etkö sinä ymmärrä, että minun on nälkä? En kai minä muuten olisi niitä sukkahousujakaan syönyt? Voitaisiinko jo leikkiä? Tai tehdä temppuja. Katso kuinka hyvin osaan jo pyöriä ympyrää ja antaa tassua? Ai kameralleko pitäisi poseerata? Totta kai. Saithan varmasti hyvän kuvan, kun olen niin kaunis. Ota nyt syliin. Rapsuta siitä, eipäs kun sittenkin tuolta. Aaah, kun tuntuu hyvältä. Olet kyllä paras emäntä maailmassa. Minä niin kovasti rakastan sinua.