Podengo on metsästyskoira. Tämä seikka meinaa aina välillä unohtua, kun katselee podengojen lekottelua sohvalla ja loikoilemista lämmitettyjen kaakeleiden päällä auringon valossa. Kotona podengo osaa olla laiskan letkeä tai energisen leikkisä, mutta tämä laiskottelu ja leikki muuttuu totiseksi todeksi, kun podengolauma pääsee metsään toteuttamaan vaistojaan.
Aikaisempina vuosina erityisesti Siru on todistanut kykynsä metsästäjänä. Siru on päästänyt päiviltä jos jonkinmoista pientä jyrsijää. Kotona Siru päivystäisi tuntikausia degujen tai gerbiilien häkin äärellä, josko niiden pikku asukkaat vaikka sattuisivat pääsemään vapaalle jalalle. Siru on itseasiassa tajunnut kaikkinaisten häkkien merkityksen niin selkeästi, että tutkii kaikki tyhjätkin häkit ja dunaboxit mahdollisten asukkaiden varalta. Metsässä Siru puolestaan haistelee ja tutkii jokaikisen pikku jäljen ja on heti valmis tositoimiin, jos hiiri sattuisi tulemaan vastaan.
Doby ei varsinaista saalista ole koskaan saanut. Poika on pikemminkin peesaillut Sirun perässä, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää: laumanahan podengojen on tarkoitus metsästää. Kerran Doby oli ihan hilkulla saada hiiren kiinni, mutta Siru ehti salamana väliin ja varasti pojan saaliin. Kerran mökillä Doby puolestaan sai iskettyä hampaansa oravanpoikaseen, mutta silloin orava onnistui pakenemaan nuoren saalistajan kynsistä. Vaistot ovat pojalla silti selkeästi kohdillaan.
Nefi ei koskaan ole oikein metsästämisestä mitään ymmärtänyt… tai ei ainakaan ennen kuin sattui osumaan metsään samaan aikaan parin puussa loikkivan oravan kanssa. Oravissa on jotain sellaista, mikä tuntuu herättävän podengojen saalistusvietit erityisen vahvasti. Liekö syynä se, että podengo ymmärtää oravien olevan saavuttamattomissa hyppiessään kuusen oksalta toiselle. EI käy podengojen itsetunnolle, etteivät ne pysty kiipeämään puuhun oravien perässä… ja voitte uskoa, että Nefi on kyllä yrittänyt.
Waldo ei vielä ole päässyt kunnolla metsästämisen makuun, vaikka kaikki lelut saavat kyllä Waldon suussa todella nopeasti kyytiä. Varsinkin jos niissä on oikeata nahkaa tai turkista. Kyllä Waldon vaistot siis ovat kunnossa, mutta tilaisuuksien puute on estänyt nuoren pojan kehittymisen varsinaiseksi metsästäjäksi. Waldo nauttii sitä paitsi liiaksi juoksemisesta, keskittyäkseen metsässä varsinaiseen saalistamiseen. Mutta jos Waldo joutuisi vastatusten hiiren kanssa, se olisi varmasti hiiren menoa.
Ja sitten on vielä pikkuinen Windy. Sirun pienikokoinen tytär ja klooni, joka on tullut äitiinsä niin ulkonäkönsä kuin luonteensa puolesta. Windya ei lelut jaksa kiinnostaa, kun tarjolla olisi oikeaakin saalista: deguja ja gerbiilejä. Metsässä Windy on nykyään aina lauman etunenässä jälkiä ja saalista etsimässä. Nyt tyttö on kehittänyt jopa oman yhteistyö muodon Murun kanssa. Muru paikallistaa hiiret ja myyrät isoilla korvillaan ja osoittaa WIndylle oikean kaivuu paikan. Windy rientää salamana paikalle ja kaivautuu lumen ja maan sisään käsittämättömällä nopeudella… Murun suuren tassujen pienoisella avustuksella. Kahdestaan ne jatkaisivat urakkaansa varmasti loputtomiin ellen ilonpilaajana komentaisi kaksikkoa jatkamaan matkaansa. Vain kerran tämä yhteistyö on tuottanut todellista tulosta, mutta läheltäpiti-tilanteita on ollut sitäkin enemmän. Voin vain sanoa, että tyttäressä polvi parantuu. Sirun metsästäjän taidot ja vaistot ovat jalostuneet WIndyssa vielä pidemmälle ja kun vain katsoo Windyn tummiin nappisilmiin, tietää, että siinä on todellinen metsästäjä! Vaikka itse en metsästystä harrasta ja kannata, niin olisi kuitenkin hienoa, jos Windy pääsisi vaistojaan joskus harjoittamaan tosi tilanteessa – jänismetsällä. Olen varma, että saisin olla pikkuisesta sintistäni ylpeä! Windy on saalistaja henkeen ja vereen!