Maanantaina jouduin ulkoiluttamaan koirat yksin koska Susannalla on koulun jälkeen viulutunti. No ei siinä mitään ja mielelläni lähdin ulos kävelemään, mutta Pojulle en kyllä tällä kertaa laittanut fleksiä, sillä neljän koiran kanssa tuo fleksi pistää kyllä kaikki hihnat solmuun. Mutta kuten sanottu, niin ihan mielelläni menin vaihteeksi yksin koirien kanssa ulkoilemaan.
Olimme ulkona suunnilleen tunnin. Päätin tällä kertaa lähteä lenkille vähän uusiin maisemiin. Lähdinkin tutkimusmatkalle etsimään erästä metsätietä, jonka muistin monen vuoden takaa, kun olin isän kanssa Remua siellä ulkoiluttanut. Niinpä minä siis lähdin neljän koiran kanssa ja kumpparit jalassa (yritin tehdä saman tutkimusretken jo edellisellä viikolla, mutta se kyllä tyssäsi rämeeseen ja kävelykenkiin) kävelemään Puirojantietä eteenpäin ja poikkesin levähdyspuun (niin me nimesimme joskus lapsina suuren tienvieressä kasvavan koivun, joka on vain sadan metrin päässä talostamme) kohdalla sitten pellolle. Poju-raasulla oli pellolla kyllä hieman vaikeaa, kun ei vanhana puolisokeana papparaisena oikein pystynyt teräviä korsia väistelemään ja meinasin jo pariin otteeseen kääntyä takaisinpäin. Sinnikkäästi kuitenkin jatkettiin ja podet ja Muru kyllä nauttivat täysin siemauksin kaikista uusista hajuista jäniksen papanoista lehmän lantaan.
Lopulta olimme kulkeneet peltoa niin pitkän matkan, että sain näkyviin tuon aiemmin mainitsemani metsätien alun. Ylitimme pellon (tie oli siis toisella puolella) ja jouduimme hyppimään monenmoisten vesilätäköiden ja mutakuoppien ohi, mutta lopulta selvisimme kuin selvisimmekin tielle asti. Tietä lähdimme sitten kävelemään enemmän tai vähemmän solmussa ja olin oikein hyvällä tuulella, koska kaikki koirat olivat totelleet todella hyvin ohjeita ja käskyjä.
Äkkiä näin kuitenkin edessäni liikettä. Noin viiden tai seitsämän metrin päässä minusta seisoi valkohäntäpeura, joka meidät havaitessaan lähti nopeasti loikkimaan metsänsiimekseen valkoinen häntä vain vilkkuen. Peuran hypyt olivat todella korkeat ja eläin oli ehdottomasti upeaa katseltavaa. Hieman harmittelin, etteivät koirat peuraa tajunneet, koska heidän näkyvyyttään esti tuuhea heinikko. Menin kuitenkin asioiden edelle, sillä hetkeä myöhemmin ensimmäisen peuran perään säntäsi myös toinen peura ja tällä kertaa myös koirat huomasivat sen.
Muru ja podengot jämähtivät kuin patsaat paikoilleen. Katselimme kaikki peuran korkealoikkaista etenemistä henkeämme pidätellen. Odotin koska hiljaisuus lakkaa ja koirat aloittavat kuorolaulunsa, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Tämä kohtaaminen metsän kaunottaren kanssa oli koirillekin sellainen elämys, etteivät ne tienneet miten siihen tulisi suhtautua.
Muru menetti kiinnostuksensa peuraan miltein heti sen kadottua. Doby puolestaan pyrki pellolle paikkoja haistelemaan ja kovasti alkoi paikkoja merkkailla. Meidän tempperamenttiselle Sirullemme peurat olivat kuitenkin liikaa ja kesti tovin ennen kuin Siru suostui kävelemään taas rauhallisesti eteenpäin. Taisi pelätä että se ”iiveä sarvi-iiviö” palaa takaisin vahvistusten kera. Niin kovasti käänteli päätään sinne tänne ja pisti vähän väliä jarrut päälle kuullessaan rasahduksen. Mutta onneksi Siru on pohjimmiltaan todella iloinen ja reipas, joten kun pääsimme junaradan ylittävän sillan luo, oli Siru taas rauhallinen. Sattumalta osuimme tuon sillan kohdalle juuri kun juna kulki alitsemme ja siitä Siru oikein innostui ja nousi takajaloilleen nähdäkseen junan vielä paremmin.
Paluumatka kului pientä ja vetistä metsäpolkua kulkien. Podengot päästin vapaaksi juoksemaan, koska tunsin paikan jo sen verran hyvin, etten pelännyt autoja tai toisia vastaan tulijoita. Podengoilla oli hauskaa, mutta ihmettelenpä vain, miten Siru ja Doby, jotka inhoavat pesua ylikaiken, löysivät jok’ikisen lutakon ja mutalammikon matkansa aikana. Ainakin sen olivat näköisiä kun pääsimme kotiin.
Tuosta lenkistä jäi kyllä todella hyvä mieli ja ainoastaan Pojun mukaanotto hieman harmitti. Oli nimittäin melko kylmettynyt ja väsynyt kun kotiin asti päästiin, mutta toisaalta jos en olisi häntä mukaan ottanut, niin ei Poju olisi siitäkään pitänyt.
Tänään oli oikea merkkipäivä sillä sain virallisesti ensimmäinen palkkani. Rahaa tilille kertyi lisää 171 euroa ja kuusi senttiä. Olin tästä todella innoissani sillä aiemmin en ole tienannut säännöllisesti yhtään mitään (ellei MLL:n lastenkaitsennan 4euron ”tuntipalkkaa” oteta lukuun).
testaan tätä kommentti juttua