R.I.P. SIRU – BEOLINE CRANBERRY
4.1.2007-14.8.2020
Kuinka vaikeaa hyvästien sanominen onkaan, vaikka näihin hyvästeihin on saanut valmistautua koko kesän. Tämä tekstikään ei ole syntynyt yhdeltä istumalta, vaan aloin kirjoittamaan Sirun tarinaa kuluneen viikon unettomina öinä. Unta ei tosiaan ole tullut, kyyneleitä sitäkin enemmän, siksi aloin purkaa tunteitani tähän tekstiin ja ”Sirun tarina” – videon tekemiseen.
Ehkä vielä joskus pystyn lukemaan tämän tekstin tai katsomaan videon itkemättä.
Siru tulee aina olemaan minulle se “once in a lifetime” koira. Oliko Siru täydellinen? Ei tietenkään, mutta Siru oli täydellinen juuri minulle. Kerran jopa koiranäyttelyssä eräs rokotusten tarkistaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin paljon toisiaan muistuttavaa ja keskenään yhteensopivaa koiraa ja omistajaa. Ajatus elämästä ilman Sirua salpaa kirjaimellisesti hengityksen. Sirun jälkeensä jättämä lauma tekee tietenkin parhaansa auttaakseen minua pääsemään pahimman surun yli, mutta aikaa siihen menee. Yritän silti luotan siihen, että joskus vielä voin ajatella Sirua ilman kyyneleitä, hymy huulilla.
Tiesin löytäneeni jotain erityistä jo nähdessäni Sirun ensimmäisen kerran kasvattajansa luona Janakkalassa maaliskuussa 2007. Sirun hunajainen väritys, suklaanruskea kirsu ja meripihkaiset silmät veivät sydämeni heti mennessään, samoin Sirun loputtoman energinen ja iloinen luonne. Sirun saapuminen perheeseen oli melkoista sattuman kauppaa, sillä alun perin uudeksi koiraksi etsittiin ”halpaa” sekarotuista pikkukoiraa kahden muun seropin seuraksi. Seikkailtuani useiden viikkojen ajan netissä ja selailtuani koirakirjoja törmäsin kuitenkin sattumalta podengoihin. Kaikki löytämäni pennut olivat silloin jo varattuja ja podengon saaminen näytti jäävän haaveeksi. Liekö kohtalon johdatusta vaiko houkan tuuria, mutta vain muutaman päivän kuluttua siitä, kun luovuimme podengon metsästyksestä, huomasin keltaisen pörssin sivulta ilmoituksen kolmesta podengopennusta. Heti samana iltana lähdin vanhempieni ja sisarusteni kanssa noita pikkuisia katsomaan ja muutaman päivän päästä Siru muutti meille… ja lainarahat, joilla piti maksaa opintomatkani Israeliin, sijoitettiinkin koiraan eikä tätä valintaa ole koskaan tarvinnut katua.
Kun Siru tuli taloon, emme tienneet portugalinpodengoista oikeastaan yhtään mitään. Kummastusta herätti, tuliko meille hommattua koira vai kissa? Siru viihtyi ikkunalaudoilla, sohvan selkämyksillä ja olkapäillä. Pöydälle hyppely oli tavallista ja kerran Siru rikkoi kannettavani näppäimistön hyppäämällä lattialta suoraan sen päälle. Siru nukkui nuorena mielellään kaikissa ahtaissa paikoissa, kuten selän takana sohvalla. Sänkyyn piti päästä nukkumaan peiton alle, pää tietysti tyynyllä. Vanhemmiten ahtaat paikat eivät olleet enää niin suosiossa, mutta sohvan selkänoja oli sitäkin enemmän käytössä viimeiseen päivään asti.
Suosikki ihmisilleen Siru antoi aina kasvohieronnan eli hieroi selkäänsä ja kylkiään pitkin ihmisen naamaa. Siru saattoi olla melkoinen hienohelma silloin, kun olisi pitänyt lähteä vesisateessa hihnalenkille, mutta vapaana juostessa säällä ei oikeastaan ollut väliä. Yhden jos toisenkin kerran Siru joutui nuorempana lenkin jälkeen suoraan pesulle kieriskeltyään jossain haisevassa mönjässä. Hiiret ja muut pienet jyrsijät saivat kyytiä ja Mäntsälässä Siru olisi aikoinaan voinut kuluttaa tunteja gerbiilien terraarion ja degujen häkin edessä. Myös ruoka tuntui olevan aina Sirun mielessä ja sterkkauksen jälkeen kamppailimme pitkään jopa ylipainon kanssa, sillä neiti varasti vanhimman oikeudella ruoat myös muiden kipoista. Jos Siru joskus oli vihainen, niin silloin kun joku muu yritti saada hänelle kuuluvat herkut ja ruoat. Viimeisinä päivinään Siru alkoi tosin nirsoilla ruoan suhteen, minkä takia Siru sai viimeisenä aamupalanaan kotitekoista makaroonilaatikkoa.
Sirun kanssa oli helppo hullaantua koiraharrastukseen, lähteä testailemaan erilaisia juttuja ja saada uusia ystäviä. Ennen Sirua en olisi ikinä uskonut voivani innostua näyttelyissä käymisestä, mutta nyt kehien kiertäminen on jo rutiinia. Pitkään kiinnostanutta agilitya pääsin myös useampana kesänä harrastamaan Sirun kanssa, vaikka möllikisoja pidemmälle emme koskaan edenneetkään. Siru oli radalla yleensä innostuneempi herkuista ja ihmisistä kuin itse esteistä. Ensimmäisissä möllikisoissa Siru ylitti ihanneajan reilulla minuutilla, koska hän halusi käydä ensin morjestamassa kaikki katsojat. Lopulta muut treenikaverit olivat niin tottuneet Sirun tekevän radalla mitä Siru haluaa, että viimeiseksi jääneistä möllikisoista ansaitsimme itsellemme epävirallisen kisojen yllättäjä -tittelin: Siru sai suoritettua radan ihanneajan sisään vain yhdellä virheellä.
Agility vaihtui lopulta koiratanssiin, koska sitä oli helpompi treenata kotioloissa. Sirulla olikin hallussa melkoinen määrä erilaisia temppuja. Siru ehti saada myös kaksi omaa pentuetta ja loppujen lopuksi neljästä Sirun pennusta kolme jäi perhepiiriin. 2008 laumaan muuttaneen Nefi-podengon kanssa Sirulla oli koko elämänsä viha-rakkaussuhde. Toisaalta tytöt olivat parhaita kavereita. Toisaalta molemmat olivat niin kovapäisiä ja tempperamenttisia, että ajoittain riideltiin oikein urakalla. Silti vielä viimeisinä päivinään Siru oli valmis pesemään Nefin korvat ja Nefi halusi puolestaan aina Sirun viereen sohvalle nukkumaan.
Sirun elämään sisältyi myös vastoinkäymisiä. Vaikka Siru oli pääasiassa terve, katkesi oikean jalan ristiside syyskuussa 2015 ja vuoden päästä vasemman jalan ristiside. Tiedän joidenkin kyselleen jo silloin, kannattaako sen ikäistä koiraa alkaa leikkaamaan, mutta minun ei tarvinnut edes pohtia asiaa. Siru leikattiin ja tyttö toipui leikkauksista niin hyvin, että saimme viisi vuotta lisäaikaa yhdessä. Toisen ristisiteen leikkauksen yhteydessä Sirulla todettiin myös sydämessä sivuääni, mutta se alkoi onneksi oirehtimaan vasta 2019 niin, että Siru sai ultrauksen jälkeen sydänlääkityksen. Silloin tuli ensimmäistä kertaa oikeasti sisäistettyä se ajatus, että aika Sirun kanssa alkaa lähestyä loppuaan.
Kesä 2020 tulee jäämään mieleeni Sirun kesänä. Käytännössä koko kesä oli yhtä loputonta Sirun tulevan lähdön työstämistä. Aloin kiinnittää Sirun hengityksessä tapahtuneeseen muutokseen huomiota toukokuussa, mutta silloin laitoin ongelman sydänvian piikkiin. Kontrolliultrassa Sirun sydän oli kuitenkin palautunut lääkityksen avulla käytännössä normaaliksi, joten vian täytyi olla jossain muualla. Siru ja koko lauma lääkittiin muun muassa nenäpunkin varalta. Pian tämän jälkeen Sirun sieraimista vuosi ensimmäisen kerran verta. Sattumalta facebookin koirat ryhmässä oli juuri silloin ollut julkaisu koiran nenäkasvaimesta, jonka yksi oire sierainvuoto oli, joten kyseinen mahdollisuus alkoi välittömästi kummitella mielessäni ja ensimmäiset itkut tuli itkettyä. En kuitenkaan halunnut luopua Sirusta ja luovuttaa, joten vikaa etsittiin edelleen muualta.
Kesäkuun alussa Sirulle tehtiin iso hammasremontti, jossa useita hampaita jouduttiin poistamaan, mukaan lukien vasen yläkulmuri. Hampaat olivat päässeet huonoon kuntoon, kun olimme odottaneet Sirun sydämen olevan siinä kunnossa, että ne saataisiin hoidettua. Kulmurista oli muodostunut fisteli sieraimeen ja vaikka uutinen oli sinällään huono, se antoi kuitenkin toivoa Sirun epämääräisten oireiden johtuvan nimenomaan hampaista. Sirun päähän, vasemman silmän yläpuolelle kuukaudessa kasvaneesta patista otettiin myös hammasrempan yhteydessä näyte ja se osoittautui sinällään vaarattomaksi nestepatiksi. Näytteenoton jälkeen, patti itse asiassa katosi hetkeksi, koska sen sisällä oleva verierite pääsi tyhjenemään näytteenoton myötä. Sirun tilanne vaikutti jo lupaavammalta.
Valitettavasti Sirun oireet alkoivat pahentua. Kesän aikana tuli useampana yönä valvottua ja kuunneltua Sirun hengityksen pihinää. Välillä jokainen hengenveto tuntui olevan kamppailua, välillä ongelmia ei ollut. Pahinta oli hiljaisuus, kun tuijotin Sirun kehoa ja odotin, hengittääkö Siru varmasti vielä. Siru oli ruvennut myös aivastelemaan verta. Välillä aivastuksen mukana saattoi sieraimesta tulla jopa useita senttejä pitkä verinen vana paksua räkää. Tässä kohtaa toivoin kuitenkin edelleen vian johtuvan hampaista ja niiden aiheuttamasta vaikeasta tulehduksesta.
Siru sai ennen juhannusta antibioottikuurin. Siitä tuntui olevan apua hetkellisesti. Oireet eivät kadonneet, mutta tuntuivat hieman helpottavan antibioottikuurin edetessä. Antibioottikuurin loputtua tilanne oli kuitenkin jälleen sama. Hereillä ollessaan Siru oli pääasiassa edelleen oma pirteä itsensä, mutta varsinkin nukkuessa hengitys ei kulkenut kunnolla. Välillä Sirun oli nukuttava pää ylhäällä, jotta ilma pääsi kulkemaan keuhkoihin. Silloinkin kun Siru näytti hengittävän suhteellisen hyvin, rintakehän liikkeet eivät vastanneet normaalia hengitystä. Reverse sneezing kohtaukset alkoivat myös olla jokapäiväisiä varsinkin liikkeelle lähdön yhteydessä, välillä myös kesken unien. Aivastusten seurauksena verieritettä tuli edelleen. Sirun kanssa mentiin uudelleen lääkäriin ja siellä sieraimet huuhdeltiin nukutuksessa. Päähän uudelleen ilmestynyt patti tyhjennettiin ja röntgenissä huomattiin sen aiheuttaneen kalloon jonkinlaisia muutoksia. Sekä sieraimet että patti olivat olleet täynnä veristä nestettä. Sieraimesta lähetettiin bakteerinäyte tutkittavaksi, mutta mitään erityistä bakteerikasvustoa ei löytynyt. Siru sai kuitenkin vielä uuden antibioottikuurin sekä kortisonia.
Loppujen lopuksi näistäkään lääkkeistä ei ollut apua ja Sirun lääkärin mukaan seuraava vaihtoehto olisi ollut nenän tähystys tai CT-kuva. Tässä kohtaa olin lueskellut käytännössä kaikki netistä löytämäni artikkelit koirien sierainkasvaimista ja todennut, että oireiden perusteella muuta selitystä ei oikeastaan enää ollut. Jopa antibioottien kerrottiin lieventävän kasvaimen oireita väliaikaisesti, mutta oireiden palaavan pian uudestaan, eli sekin sopi diagnoosiin. Vasemman silmän päälle alkoi kasvaa vain viikossa uusi patti, kun sieraimissa syntyvä verinen erite ei aivastelun mukana tullut pelkästään ulos vaan kulkeutui myös ylöspäin. Sirun vasen silmä vuosi ja oli ärtynyt, koska patti ja todennäköinen kasvain painoivat sitä. Silloin päätin, että en ala tutkia Sirua enää lisää, vaan menisimme päivä kerrallaan ja yrittäisimme nauttia elämästä viimeiseen hetkeen asti.
Loppu kesän Siru pysyi pääasiassa pirteänä. Uusi etälaumalainen Daim sai Sirun siunauksen ja lauman matriarkka intoutui jopa pennun kanssa leikkimään. Yöt alkoivat kuitenkin muuttua jälleen haastaviksi ja sieraimesta valui ajoittain eritettä jopa ilman aivastelua. Päätös edelleen pirteän koiran lopettamisesta tuntui kuitenkin liian vaikealta ja välillä oli helppo unohtaa Sirun ongelmat. Torstaina 6.8. katsoin kuitenkin Sirun väsyneisiin silmiin ja totesin, että kyllä tämä alkaa olla tässä. Seuraavalla viikolla oli tarkoitus aloittaa jälleen työt kesäloman jälkeen ja ajatus Sirusta yksin kotona ei tuntunut hyvältä. Olin nähnyt jo painajaisia tilanteesta, jossa Siru tukehtuisi hitaasti hengiltä. Sierainkasvaimilla on ilmeisesti myös taipumus levitä aivoihin, jolloin Siru olisi voinut saada työpäivän aikana pahan kohtauksen ja menehtyä pahimmillaan siihen. Lähtökohtaisesti koirilla on elinaikaa sierainkasvainten kanssa vain 3-6 kuukautta ja Sirun oireisiin olin kiinnittänyt huomiota ensimmäisen kerran jo toukokuussa, reilu kolme kuukautta aikaisemmin.
Karut faktat olivat siis tiedossa ja päätös alkoi olla kypsä. En vielä tuolloin torstaina saanut kuitenkaan soitettua Sirulle aikaa viimeiselle eläinlääkärireissulle. Kuljin puhelin kädessä pari tuntia, mutta pystynyt soittamaan puhelua. Seuraavana päivänä päädyin varaamaan ajan netin kautta viikon päähän 14.8. Näin Sirulle jäi aikaa nauttia viimeisistä kesän hellepäivistä ja tyttö pääsi myös mökkikesän jälkeen palaamaan vielä kotiin Harjavaltaan. Kotona Siru sai nauttia omista privaattilenkeistä, joilla kuljimme tasan tarkkaan Sirun määräämää tahtia ja Sirun valitsemia reittejä. Alkulenkin into vaihtui usein jo muutaman sadan metrin jälkeen väsyneeksi kävelyksi. Sisällä Siru seurasi minua viimeisen viikon aikana kaikkialle aivan kuin aavistaen, että hyvästien aika alkaa olla käsillä.
En tiedä kuinka kauan aikaa Sirulla olisi vielä voinut olla jäljellä ilman tätä päätöstä. Todennäköisesti Siru olisi voinut elää vielä jokusen viikon tai parhaimmillaan parikin kuukautta. Jos loma olisi kestänyt pidempään, olisin ehkä uskaltanut jopa odottaa ennen lopullisen päätöksen tekoa. Muistissa oli kuitenkin aikaisemmat koirat Remu, Poju ja Muru, jotka kaikki vietiin viimeiselle matkalle vasta, kun tila kirjaimellisesti romahti. Sekä tietysti Doby, jonka kasvain pääsi yllättämään ja poika vajosi shokkiin siskoni silmien edessä. Samaa kohtaloa en halunnut Sirulle, vaikka itsekkäästi ajateltuna tämä päätös olisi ollut huomattavasti helpompi, jos Siru olisi ollut vieläkin huonommassa kunnossa. Viitteitä Sirun oireiden pahenemisesta oli kuitenkin jo ilmassa ja varsinkin pari viimeistä päivää Siru ei pystynyt kunnolla edes haukottelemaan. Olisi todennäköisesti ollut vain ajankysymys, ennen kuin romahdus olisi tapahtunut. Nyt saimme sanoa hyvästit niin, että Siru oli vielä suunnilleen oma itsensä. Takana oli myös Sirun näkökulmasta mukava mökkikesä aurinkoisine päivineen ja kuumine saunoineen. Siru sai lähteä samalla asenteella kuin oli elämääni tullutkin – pieni pilke vielä silmäkulmassa.
Ison lisäsurun Sirun poisnukkumiseen toi se, että itselleni nousi keskiviikkoiltana kuume ja kärsin pääkivusta. Todennäköisesti kyseessä oli Sirun tilanteen aiheuttama stressireaktio, enhän ollut lähes viikkoon tehnyt muuta kuin valvonut ja itkenyt. Valitettavasti tämän hetken koronatilanne ei anna armoa kenellekään, ja soitettuani lääkärille jouduin menemän torstaiaamusta koronatestiin ja jättäytymään karanteeniin. Harkitsin vakavasti siirtäväni Sirun lääkäriaikaa. Mutta kun Sirun tila näytti menevän huonompaan suuntaan eikä tiedossa ollut, kuinka kauan testin tulosta joutuisi odottamaan tai kuinka kauan karanteeni kestäisi, päädyimme vanhempieni kanssa toisenlaiseen ratkaisuun. Isä ja äiti ajoivat perjantaina Mäntsälästä Harjavaltaan. Sanoin Sirulle omat hyvästini pihalla ja luovutin sitten tytön vanhemmilleni, joita Siru edelleen jaksoi riemuisasti tervehtiä. He ajoivat Sirun kanssa Poriin ja siellä Siru sai nukahtaa ikiuneen vanhempieni sylissä 14.8.2020 klo 15.15. Jostain syystä juuri samalla hetkellä Harjavaltaan kanssani jäänyt lauma aloitti hirveän mekkalan. Liekö kuulleet jotain erikoista pihalta vaiko vaistonneet, että nyt lauman sydän ja sielu on poissa.
Perjantai-ilta kului pitkälti itkien Sirun hihnan ja pannan äärellä kainalossa Sirun tytär Windy, pojantytär Freya ja pojan tyttärentytär Dafne. Paniikkikohtauksen aiheutti vanhempieni mukanaan tuoma tuhkaamon lähete, johon oli eläinlääkäriasemalla kuitattu yksilötuhkausen sijasta yhteistuhkaus. Koska eläinlääkäriasema oli ehtinyt mennä jo kiinni, soitin suoraan tuhkaamoon itkukurkussa selvittääkseni väärinkäsityksen. Minulle onneksi vakuutettiin, että koska lappuun on kirjattu myös uurnavalinta, he tulkitsisivat yhteistuhkauksen kirjoitusvirheeksi ja Siru saisi haluamani yksilötuhkauksen. Pystyin siis edes siltä osin huokaamaan helpotuksesta.
Tätä kirjoittaessani oma sydämeni on särkynyt eikä henki kulje. Ihminen oppii onneksi elämään, vaikka pala sydäntä olisikin ikuisesti poissa. Järki sanoo, että tämä oli Sirun kannalta paras ratkaisu, mutta sydän tulee jossittelemaan vielä pitkään ja pohtimaan, olisiko sittenkin voinut vielä odottaa ja seurata tilannetta. Ikinä en ole itkenyt niin paljon kuin tämän kesän ja kuluneen viikon aikana. Mutta nyt Sirulla on kaikki hyvin. Sen on pakko lohduttaa.
Lopuksi vielä Sirun oma runo, jonka alkuosan kirjoitin Sirun 1-vuotis synttäreiden kunniaksi vuonna 2008. Loppu syntyi kuluneen viikon aikana.
Mistä tunnistat ilopillerin,
tuon veitikan, hurmurin?
Sillä on pystyt ja suuret korvat,
kiiltävä turkki, kauniit karvat.
Koskaan ei ole murheellinen.
Koskaan ei ole kiukkuinen.
Emäntää, isäntää rakastaa,
sydäntä ei löydy suurempaa.
Elämäntehtävänään naurattamista pitää.
Aina vain kepposia keksii lisää.
Kun mietit sitä, rakkaus täyttää,
sydämes pienen, sulle taivaan näyttää.
Sille haluat tarjota vain parasta.
Se osaa aina vetää oikeista naruista.
Sänkysi valtaa, herkutkin varastaa,
aina riehuu, et silti halua kadottaa.
Saunan lauteillakin viihtyy,
kylpyseuraksi liittyy.
Ketterästi sohvilla kiipeilee,
joka pinteestä itsensä pois rimpuilee.
Haukkuu, vaarasta varoittaa,
pianoakin osaa soittaa.
Ystäväsi on iloissa, suruissa.
Ystäväsi on hyvässä, pahassa.
Toisinaan meinaa siihen hermot mennä.
Ei kaikkialle sen mukana ennä.
Aina hauskuuttaa, naurattaa.
Aina iloisesti virnistää.
Aina hymyn saa nousemaan huulille.
Aina saa ilonkyyneleet silmille.
Parempaa kumppania on mahdoton löytää.
Se itsensä suhun eliniäksi köyttää.
Tästä tunnet siis ilopillerin,
joka voittaa söpöimmänkin hillerin.
Suuret korvat, pitkä häntä.
Viisaat silmät, timanttipanta.
Turkki sametinpehmoinen.
Tassuistaan ketterä, iloinen.
Makea aina maistuu hälle,
Ilopillerille tälle,
jolla ei ole huonoa päivää,
ei mielessä huolen häivää.
Mikään ei kuitenkaan ole ikuista.
Nyt on aika kiittää yhteisistä vuosista.
Silmiisi katson, tiedän, on aika.
Vanhuuteen ei tehoa mikään taika.
Painoi jo askel, väsymys iski.
Aika on tullut päästää irti.
Palveluksen viimeisen sulle halusin tehdä.
Pilven reunalle vapaana jo lennä!
Yhdessä on puuhattu kaikenlaista.
Koskaan en löydä toista samanlaista.
Kun taakseni katson, mitään en kadu.
Vaikka hetken kateissa onkin elämänhalu.
Hyvää matkaa Siru – Manni rakastaa sinua ikuisesti ja vähän yli.