Kävin tänään Nefin ja Sirun kanssa eläinlääkärissä. Tytöthän ottivat viikonloppuna yhteen sillä seurauksella, että kumpikin sai haavan oikean silmänsä alaluomeen. Aluksi silmät näyttivät paranevan itsestään, mutta koska vielä tänäänkin oli vuotoa ja punoitusta, päätin varmuuden vuoksi viedä tytöt lääkäriin näytille.
Lääkäri tarkasti kummankin tytön silmät haavojen varalta ja päivitteli, miten on mahdollista, että tytöt onnistuivat jytäkässä saman silmän loukkaamaan. Sanoi myös, että todella suuri onni ollut matkassa, että ainoa vahinkoa kärsinyt osa oli alaluomi. Ilmeisesti kumpikin oli saanut hampaan menemään ”vastustajansa” silmäluomen alle *_* Muuten silmät olivat kuitenkin hyvässä kunnossa ja saimme mukaamme lääkettä. Nefin kanssa oli kyllä melkoinen show saada silmät tarkastettua. Pisti niin kovasti hanttiin. Lopulta laitoimme tytölle kuonokopan viemään huomion pois tipoista. Se rauhoittikin Nefin juuri tarpeeksi pitkäksi aikaa. Siru ei ollut yhtä hankala, mutta toisaalta pelkäsin itse puristavani liian kovaa pentuja ajatellen.
Kun silmät oli tarkastettu laskin molemmat podet lattialle ja silloin päätti Siru taas ruveta haastamaan riitaa. Onneksi oli lääkäri lähellä 🙂 No joo, leikki leikkinä sillä, koska molemmilla oli hihna, eivät tytöt päässeet toistensa kimppuun eikä mitään tapahtunut. Vein Nefin nopeasti autoon odottamaan ja jäin itse Sirun kanssa odottelemaan laskua. Nythän Siru ja Nefi on päätetty eristää toisistaan kokonaan Sirun tiineyden ajaksi. Vaikka kumpikin on varmasti murheen murtama menettäessään parhaan kaverinsa (mitä he tappeluista huolimatta ovat), niin parempi pelata varman päälle. Toisaalta eristys vaan kuumentaa tunteita lisää, jos Siru ja Nefi sattumalta pääsisivät samaan tilaan, mutta parempi kuitenkin näin. Siru on niin äksynä, että meinasi antaa eilen Murullekin selkää. Muut koirat ovat kuitenkin sen verran fiksuja, että tajuavat itse poistua paikalta. Nefi ei sen sijaan tarvitse kummempia yllykkeitä tappeluun.
Mutta sitten vähän iloisempaan aiheeseen. Tänään alkoi vihdoin agilityn jatkokurssi, jolla olemme Sirun kanssa aina kesäisin käyneet. Mehän olemme nyt taukoilleet jälleen talven ajan treeneistä ja nyt tiineyden takia tauko Sirun osalta jatkuu edelleen. Sirun korvikkeena kevään ja alkukesän toimiikin Doby, joka on käynyt agilityn alkeiskurssin viime keväänä.
Dobyn alkeiskurssi ei mennyt kovinkaan hyvin, koska Doby oli arka menemään kontaktiesteille ja pienenä poikana koki vaikeaksi hyppiä esteiden yli. Esimerkiksi renkaan läpi Doby hyppäsi kyllä hienosti, mutta vain jos sai lähteä Susannan sylistä 🙂 En siis odottanut tämän päivän treeneiltä paljoakaan ja meninkin paikalle melko apein mielin.
Ensimmäisenä ilmoitin treenien vetäjälle, että joutuisin lähtemään jo 45 minuutin kuluttua, koska tytöillä oli lääkäri. Sitten kerroin korvikekoirasta ja sovittiin, että minä vedän Dobyn kanssa radan läpi ensimmäisenä. Ja ratahan oli kilpatasoa: hyppyesteitä vaikka kuinka + kolme putkea, A ja puomi. Voitte arvata masennukseni: en meinannut itsekään muistaa miten koiraa ohjataan millekin esteelle, puhumattakaan Dobyn taidoista. Hammasta purren päätin kuitenkin yrittää.
Ensimmäinen este epäonnistui, koska rima oli turhan korkea. Laskimme nopeasti kaikkien esteiden rimat ja pääsimme yrittämään uudestaan. Ja Dobyhan suorastaan lensi. Hypyt sujuivat loistavasti. Puomille ja A:lle mentiin todella innokkaasti ja kovalla vauhdilla. Ei merkkiäkään pelosta, jota Doby vielä viime vuonna tunsi. Musta putki oli kova pala, mutta lopulta Doby ymmärsi miten putkienkin kanssa pitää mennä. Aivan upeaa, kun miettii, että Dobyn kanssa ollaan treenattu pääasiassa lyhyitä suoria putkia ja nyt oli pitkiä kaartuvia putkia. Vähän piti opastaa äänellä ja nameja putkeen heittämällä, mutta todella sujuvasti Doby homman hoiti.
Ja parasta kaikessa oli se, miten Doby näytti nauttivan olostaan radalla. Naama virneessä (kummallakin) kaikki esteet suoritettiin ja kurssin vetäjä kehui Dobya luonnonlahjakkuudeksi. Doby haki hyvin kontaktia eikä yrittänytkään lähteä tutkimaan muita paikkoja (toisin kuin Siru) ja vauhtiakin löytyi ihan mukavasti, vaikka palkkasinkin Dobya näin aluksi joka esteen jälkeen. Hyvä, etten itkeä tirauttanut liikutuksesta. Doby ei myöskään yrittänyt ärhennellä muille koirille ja tervehti ohjaajaakin iloisesti vain pikkusen varautuneena 🙂 AIVAN MAHTAVAA! Kyllä Dobysta vielä agility-koira tehdään.