Rakas koiravanhuksemme Poju saatettiin viimeiselle matkalleen maanantaina 6.6.2011. Pitkäänhän tätä päätöstä olimme jo pohtineet ja lopulta tähän ratkaisuun päädyimme. Sinnikkäästihän Poju edelleen mennä tepasteli muun lauman mukana, mutta pissaaminen ja kakkaaminen alkoi käydä niin vaikeaksi ja nivelet jäykiksi, että lopulta tämä ratkaisu tuntui kaikista parhaalta. Lääkärissä ultraääni paljasti Pojun virtsateissä kaksi isoa kasvainta, joten vaikeuksien syytä ei kaukaa tarvinnut etsiä. Näin Poju siis vaipui ikiuneensa klo. 19.10 Mäntsälän eläinlääkäriaseman pöydälle rakkaimpiensa läsnä ollessa Susannan kädet tiukasti ympärillään.
Poju saapui meidän elämäämme alkuvuodesta 1995. Isä oli nähnyt ilmoituksen pomeranian ja kleinspitzin sekoituspennuista ja ryhdyimme koko perheen voimin keräämään rahaa uutta perheenjäsentämme varten. Väkersimme parin viikon ajan joka ilta sellaisia ihmeellisiä numeronauhoja, joita isä toi töistä mukanaan ja joiden ansiosta saimme tarpeeksi rahaa uuteen koiraan. Kotonahan meillä oli jo entuudestaan samojedi Remu. Sekarotuinen Tepa-koira oli puolestaan jouduttu lopettamaan vuosi aikaisemmin käytösongelmien vuoksi.
En enää muista tarkkaan, mistä Pojun hankimme, mutta pitkän ajomatkan takana se oli. Valittavana oli kaksi pikkuista poikaa ja lopulta jopa tyttö, jota kasvattaja ei alun perin aikonut myydä. Valinta ei kuitenkaan ollut vaikea, vaan Poju valitsi meidät. Se oli veljeään ja siskoaan pienempi ja ujompi, mutta tuntui siitä huolimatta heti meidän koiralta. Automatkalla Pojua hieman palelsi ja hän olikin vuoroin minun, vuoroin veljieni ja äitini takin sisällä talvenkylmyyttä paossa. Taisipa pienet hätäpissatkin lopulta päästä pikkuveljeni päälle. Automatka kului pojalle nimeä valiten. Tomi olisi halunnut kutsua poikaa Nokinokaksi Mauri Kunnaksen tonttukirjassa esiintyvän saunatontun mukaan. Yhdennäköisyys olikin huima, mitä tuli pikimustaan nenään. Nokinokka oli kuitenkin niin pitkä nimi, että äänestimme lopulta Poju-nimen puolesta… vaikka kyllähän tuo Nokinokka saikin toimitettavakseen toisen nimen viran.
Kotiin saapuessamme Poju parkaa muistaakseni jännitti kovin, varsinkin kun näköpiiriin ilmestyi valtava valkoinen karvaturri Remu. Poju kulki pitkin sohvien alusia ja ne olivat pitkään Pojun lempi piilopaikkoja vielä vanhempanakin. Nopeasti Poju kuitenkin elämänmenoon sopeutui ja kaverustui Remun kanssa. Tätä parivaljakkoa lopulta rupesimme leikkimielisesti kutsumaan homppelipariskunnaksi: Pojulla kun oli pienelle koiralle ominaiseen tapaan taipumus ”nylkyttää” Remun häntää. Toisaalta samainen häntä palveli Pojua myös pehmoisena petinä ja parivaljakko nukkuikin aina vieretysten.
Poju koki pitkän elämänsä aikana kaikenlaista, niin hyvässä kuin pahassa. Pahaa olivat erityisesti hammasongelmat pahanhajuisine hengityksineen, perskarvoihin helposti kiinni jääneet kakkakikkareet ja lopulta luonnollisestikin Remu-kaverin menettäminen syksyllä 2006. Mahtuipa vuosien varrelle myös pari hännän murtumaa. Mutta onneksi hyvää mahtui Pojun elämään sitten sitäkin enemmän ja parasta kaikista Pojun mielestä oli varmastikin siskoni Susanna.
Vaikka Susanna oli Pojua vuoden nuorempi, Pojusta tuli lopulta kokonaan siskoni koira. He olivat erottamaton parivaljakko. Poju matkasi Susannan mukana joko pyörän korissa tai nukenrattaissa. Poju leikki Susannan kanssa milloin kotia, milloin mitäkin. Jäipä Poju kerran leikin päätteeksi autoonkin niin, että meinasi vaihtaa omistajaa autonvaihdon yhteydessä. Poju rakastikin autoilua yli kaiken ja oli aina varmasti ensimmäisenä autossa. Isovanhempieni mökki oli varmasti Pojun lempipaikkoja maailmassa ja sinne lähtiessämme Poju kyllä piti aina huolen, ettei vaan jäänyt matkasta pois. Koti oli siitä huolimatta se paras paikka. Metsälenkeiltä Poju saattoi jopa toisinaan karata omille teilleen, jättäen isäni etsimään itseään turhaan metsään. Poju osasi aina itse kotiin ja karkasi kyllä takaisin sille päälle sattuessaan. Toisaalta vanhoilla päivillään Poju saattoi toimia toisinpäin ja lähteä omin nokkinensa metsään lenkkeilemään. Siinä sitä sitten etsittiin poikaa pitkin pihoja samalla kun poika kävi yksinään lenkillä ja tuli vastaan tutulla metsäpolulla.
Vanhemmiten Poju menetti näkönsä ja kuulonsa lähes täysin. Silloin Susannasta tuli Pojulle vielä tärkeämpi. Kun Susanna oli kotona, Poju seurasi häntä kuin hai laivaa. Mikäli Susanna lähti illalla kaverille, Poju ei rauhoittunut, ennen kuin siskoni tuli takaisin. Toisaalta kouluun Susanna sai lähteä ilman sen suurempia hätääntymisiä. Siihen rutiiniin Poju oli tottunut. Jos Susanna ei ollut kotona, Poju seurasi useimmiten joko äitiä tai minua, varsinainen pikku varjo.
Poju oli viimeisiin hetkiinsä asti pirteä ja sinnikäs pikku kaveri, jonka sisukkuutta saattoi vaan ihailla. Maanantaina Poju pääsi vielä viimeistä kertaa mukaan pitkälle metsälenkille. Koska pikkuvanhus ei olisi matkan rasituksia kestänyt, Susanna työnsi häntä nukenrattaissa eteenpäin Pojun hymyillessä kieli pitkänä kuninkaallisesta kohtelustaan nauttien. Halusimme viedä Pojun vielä kerran samalle matkalle, minkä Poju niin usein nuoruudessaan teki isäni ja Remun kanssa. Poju nautti retkestä täysin siemauksin, mutta vielä mukavampaa oli lenkin päätteeksi makoilla ulkona viltin päälle Susannan vieressä.
Pojun elämään mahtui niin monenlaista, että kaikkea olisi mahdotonta tässä kertoa. Jokainen muisto herättää varmasti kymmenen muuta mielikuvaa. Suoraan sanottuna ei tässä vielä ole edes kunnolla sisäistänyt sitä, ettei Pojua enää ole. Koko ajan odottaa, että Poju saapuu varovasti tassutellen jonkin kulman takaa kieli ulkona ja häntä pystyssä. Pienestä koostaan huolimatta, Poju jätti kyllä valtavan aukon kaikkien sydämeen.
Susannan sanoja lainatakseni:
Sydän täyttä kultaa,
turkki auringon säteistä.
Pää täynnä viisaita ajatuksia.
Pojua aina ja ikuisesti ikävoiden. Pääsitpä vihdoin Remun luo juoksentelemaan…