Nyt on taas kirjoittamisen aika


Ja niin on aika vierähtänyt viimeisimmästä blogimerkinnästäni. Koulu vie hirveästi aikaa, mutta nyt se alkaa onneksi olla lopuillaan. Enää maanantai ja keskiviikko koulua ja sitten alkaa kesä. Kesä, kesä, kesä. Minä niin rakastan kesää eikä sen alkua latista yhtään pari koulutehtävää, jotka joudun vielä toukokuun aikana tekemään eikä edes terveystarkastus, jonne pitäisi vielä ehtiä ennen lukukauden vaihtumista. Maanataina on myös työhaastattelu Mäntsälän seurakunnan kirkko-oppaaksi. Nyt pitää vain toivoa, että saisin paikan, koska en tiedä mitä tulen tekemään jos en töitä mistään saa. Koirat vievät melkoisesti rahaa eikä opiskelukaan ole halpaa lystiä. Kirkko-oppaan työ olisi siitäkin mukavaa, että se ei ole kokopäivästä, joten minulle jäisi mukavasti aikaa myös tarinoiden kirjoitteluun.

Podengoilla on tällä hetkellä aikamoinen keväthuuma menossa. Koko ajan pitäisi olla ulkona mekastamassa ja mellastamassa eikä kumpikaan korviaan lotkauta, kun sisään pitäisi tulla. Doby on kuin mikäkin tonttu, joka hyppii sinne tänne jokaisen lentävän hyönteisen perässä. Kaikki ryömivät koppakuoriaiset paikallistetaan ja jahdataan hampaat ja tassut apuna Eilen viritimme isän kanssa aidan, joka kattaa ihan mukavan alueen podengojen juoksentelulle. Podengot eivät tosin tilanteesta nauti ja happamia naamoja on näkynyt vaikka kuinka, kun he joka käänteessä törmäävät esteisiin. Doby on tosin jo muutamaan kertaan löytänyt vanhasta aidasta podengon mentävän aukon ja niitä olen yrittänyt parhaani mukaan paikallistaa ja korjata. Aivan vahtimatta en siis Dobya ja Sirua uskalla pihalle jättää. Mutta on tämä parempi tilanne kuin aikaisemmin. Ennen aidan tuloa olivat koko ajan tiellä rähisemässä ja räksyttämässä ohikulkijoille. Sellaisia kaheleita jästipäitä kun ovat.

Tänä aamuna lähtivät äiti, isä ja Susanna Turkkiin. He ovat siellä kokonaisen viikon ja suoraan sanottuna on minulla jo nyt hieman ikävä. Tomikin sanoi heti herättyään, että onpa täällä hiljaista. Ja tottahan se onkin. Kyllähän koirista ääntä lähtee, mutta ei se vedä vertoja ihmisten keskinäiselle puheensorinalle. Nyt olen siis viikon ajan vastuussa koko talostamme ja eläimistämme. Ruokaa pitäisi laittaa ja siivotakin niin, että kaikki paikat olisivat siistejä kun porukat palaavat.

Viime viikonloppu oli aivan hirveä. Meidän piti tehdä pienessä ryhmässä esitelmä ja riidaksihan koko juttu lopulta yltyi. Itse olisin halunnut uhrata esitelmän tekoon enemmän aikaa ja vaivaa ja koko viikonloppu kului sitten siinä, kun yritimme sähköpostien välityksellä sopia, mitä nyt oikeastaan teemmekään. Olen vieläkin hieman pettynyt tuotokseemme, joka ei mielestäni tehnyt oikeutta ryhmämme osaamisella ja kirjan ominaisilmeelle. Mutta menneitä on turha murehtia.