Kirjoittamisen ilo

Olen ollut melkoisen surkea saamaan mitään tarinaani kirjoitettua loppuun asti. Yleensä minulla on ties kuinka monta tarinan alkua päässä, mutta en ole saanut itseäni kirjoittamaan niistä mitään paperille. Ne muutamat “kirjan” alut, joita olen aloitellut, ovat yleensä tyssänneet siihen, että innostusta kestaa vain pari päivää. Sitten seuraa usean viikon tauko, minkä jälkeen en ole enää muistanut mitä olen kirjoittanut. Kun rupean lukemaan tekstiä uudestaan alusta, teen siihen koko ajan muutoksia enkä pääse koskaan suoranaisesti jatkamaan tekstiä. Toinen ongelmani on liian monen tarinan pyöriminen samaan aikaan päässä. Aina kun aloitan uuden kertomuksen, saan heti jonkin paremmin idean ja vanha kertomus saa jäädä.

Pari kesää sitten innostuin kirjottamaan Pongodengo nimistä lastenkirjaa. Se on melkein valmis, mutta en ole saanut aikaiseksi sen viimeistelyä. Viime aikoina olen muutenkin kirjoittanut vain runoja ja niitäkin harvakseltaan. Kirjoituksen ilo on ollut kadoksissa ja vaikka tarinoita odottaisi vaikka kuinka monta kirjoittajaansa, en ole vain saanut ryhdyttyä tuumasta toimeen. Kirjoittaminen ei luonnistu, koska mietin koko ajan “mitä kaikkea muuta pitäisi tehdä.” Kirjoittaminen on tuntunut laiskottelulta, vaikka tiedän sen voivan olla pahimmillaan melkoista raatamista ja väkisin puurtamista.

No nyt tämä tilanne on muuttunut. Pari viikkoa sitten luin Jordanin Gathering Stormin. Se innoitti minua kehittämään myös omia tarinoitani pitkästä aikaa. Viikko sitten lauantaina päätin siten ruveta kirjoittamaan erästä tarinaa, jonka idea syntyi vasta muutama kuukausi sitten.

Aloitin tarinan kirjoittamisen ilman sen kummempia odotuksia. Päin vastoin, halusin vain verestää kirjoittajan taitojani. Yllätykseni olikin suuri, kun sivuja syntyi ensimmäisenä iltana reilu 13 sivua (fontti: times new roman, 12, riviväli 1,2) ja sen jälkeen on syntynyt hieman ali tai yli 10 sivua joka ilta. Nyt sivuja on kertynyt jo ruhtinaalliset 83 kappaletta (mukaanlukien sisällysluettelo ja otsikot) ja lisää syntyy joka päivä. Tähän astisista kirjoituksistani pisin on ollut 30 sivua. Melkoinen parannus. Kirjaksi muutettuna 83 sivua tarkoittaa n. 160 sivua.

Kirjoittamisen ilo on jälleen löytynyt. En takerru pikkuseikkoihin vaan paahdan tarinaa koko ajan eteenpäin. Kaikkea ei ole pakko hio valmiiksi yhdeltä istuimalta. Tiedän jo nyt muutamia epäjohdonmukaisuuksia ja “huonoja” kohtia, jotka pitää korjata, mutta annan niiden vielä olla ja keskityn itse tarinaan. Se on tässä vaiseessa pääasia, ei kielellinen virheettömyys tai jokaisen yksityiskohdan miettiminen loppuun asti. Liian tarkka miettiminen vie ilon kirjoittamiseta ja saa vain turhautumaan. Nyt tekstiä syntyy kuin itsestään.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun tarinan pääkohdat ovat päässäni lähes alusta loppuun. Siitä huolimatta jokainen luku on täynnä yllätyksiä. Tarina elää omaa elämäänsä. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Moni kohta on jo muuttunut melkoisesti siitä, millainen alkuperäinen idea oli. Ja se on hyvä. Näin kirjoittajallakin pysyy jännitys yllä. Tänään maltoin vain hädintuskin lähteä töihin, kun halusin tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Hullua vai mitä? =D

Olen ihan täpinöissäni enkä malttaisi millään lopettaa kirjoittamista. Tarina on vienyt minut täysin mukanaan. Vaikkei siitä ikinä tulisikaan julkaisukelpoista, olen itse jäänyt koukkuun. Kirjoittamisessa on onneksi tärkeintä juuri kirjoittajan oma ilo. Kirjailijan on nautittava työstään, vaikka kohtaisikin vaikeuksia. Olen huomannut, että suurimmat ongelmat aiheuttavat kirjojen päähenkilöt. He kun tuppaavat olemaan toisinaan melkoisen itsepäisiä ja hankalia käsitellä eivätkä millään hyväksy heitä varten laadittuja vuorosanoja 😉

Toivottavasti ensimmäinen versio tästä tarinasta valmistuu pian, jotta saisin vihdoin tietää kuinka Elunian ja Daredin seikkailu päättyy.