Pari päivää sitten tiistaina minulla ja Sirulla oli ensimmäiset agilitytreenimme ja kaikki sujui sata kertaa paremmin kuin olin uskaltanut toivoa. Olin jo kuvitellut mielessäni, kuinka meidät passitetaan maitojunalla heti kotiin, koska Siru ärisee muille koirille eikä suostu yhteistyöhön, mutta likkapa yllätti minut positiivisesti.
Ensin ryhmäläiset esittelivät itsensä ja mielialani laski, kun huomasin, että melkein kaikilla muilla oli jonkinlaista agilitytaustaa, joskaan ei juuri kyseisen koiran kanssa. Mielialani kuitenkin parani, kun siirryimme heti tuumasta toimeen, ja ensimmäinen este oli putki, jota olimme Sirun kanssa jo kotona harjoitelleet. Kun ohjaaja kysyi, ketkä olivat putkea treenanneet nostin heti käteni iloisesti pystyyn, mutta iloni muuttui järkytykseksi, kun paljastukseni takia/ansiosta jouduimme Sirun kanssa ensimmäisenä estettä kokeilemaan. Koska en vielä oikein tiennyt, miten kaikki toimii, kysyin pitääkö Siru päästää hihnasta irti ja vaikeroin sisäisesti, kun ohjaaja sanoi, että kyllä koiran voi irrottaa. Arvelin Sirun nimittäin lähtevät lätkimään alta aikayksikön. Mutta vielä mitä. Ohjaajan haparoinneista huolimatta Siru meni kauniisti ja nopeasti putkesta läpi useaan kertaan aina käskystä. Seuraavilla koirakoilla oli paljon enemmän hankaluuksia (ainakin minun mielestäni) ja monet pitivät koiran kytkettynä. Putki oli siis kannaltani todella iloinen yllätys.
Putkea harjoiteltuamme siirryimme keppeihin ja tällä kertaa minä meinasin tyriä kyllä pahan kerran. En millään meinannut ymmärtää kuinka koiraa ohjataan kepeissä ja ohjaaja tuli esittämään koiraa ja neuvomaan kädestä pitäen. Vaikka itse olin aivan pallo hukassa, Siru onnistui kuitenkin taas osoittamaan olevansa luonnonlahjakkuus agilityyn, eikä yhtään temppuillut, vaan meni kepitkin kuin vettä vaan. Hieman oli alussa tosin ongelmia, kun Siru löysi ruohikosta todella ihania hajuja, eikä millään olisi seurannut minua kepeille. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Keppejä seurasivat vielä hyppyesteet eli aita. Jouduin jälleen kerran ensimmäisenä esteelle ja ensi töikseen irti päästyään Siru juoksi hirveätä vauhtia tervehtimään kentän laidalla katselevaa siskoani. Huokaisin jo mielessäni ja ajattelin, että tässä tämä sitten oli, mutta heti saavutettuaan siskoni Siru kääntyi ja pinkoi minkä kintuistaan pääsi takaisin luokseni ja muut ryhmäläiset vain sanoivat toisilleen, että ainakin vauhtia agilitykoiraksi Sirusta löytyy. Sitten rupesimme harjoittelemaan esteitä ja Siru hyppäsi aivan leikiten sen yli ja oli kokoajan todella tarkkaavainen. Vain kerran hänen keskityksensä herpaantui, kuin viereisestä pusikosta kuului ääniä. Esiin astui lopulta toinen koirakko, mutta ilmeisesti Siru kuvitteli, että siellä olisi ollut jotain kiinnostavampaa.
Kaiken kaikkiaan ensimmäiset agilitytreenit olivat niin mahtava kokemus, että olen jo lueskellut agilitysääntöjä ja ruvennut haaveilemaan jopa kilpaurasta. Eilen väsäsin pihalleni metsästä löytämistäni ja muovipusseilla päällystämistäni (peitin niillä terävät särmät) oksista kepit, joita olemme jo kerran Sirun kanssa harjoitelleet vesi sateesta huolimatta. Puhkun intoa ja toivon, että myös Sirun mielenkiinto säilyy. Muilla kursseilla Siru ei oikein ole jaksanut keskittyä, mutta kenties syynä on ollut se, ettei niillä ole juuri tehty mitään. Näyttelytreeneissä kävelimme vain kehää ympäri ja seisotimme koiraa ja tokossa Siru oli puolestaan niin nuori, ettei sellaisten käskyjen kuin ”istu” ja ”viereen” totteleminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Agilityssä Siru sai vihdoin tehdä jotain mistä pitää, joskin Siru olisi vielä putkea, keppejä ja aitoja mieluummin harjoitellut jo A-estettä ja puomia. Mutta kun en Sirua niille vielä päästänyt, hän tyytyikin vain hyppäämään selkääni ja tähystelemään sieltä maailman menoa.