Agilitya ja Pongodengo


Tiistaina oli syksyn toiset agilitytreenit. Ensimmäiset menivät kyllä aika lailla penkin alle, koska sekä ohjaaja että koira oli kesän aikana unohtanut, miten esteitä suoritetaan. Sen sijaan toisella kerralla sujui jo paremmin. Siru oli aivan täynnä intoa ja kävi jo hieman ylikierroksillakin. Kun soppaan lisätään vielä paikalle ilmestyneet lapset, jotka halusivat seurata treenejä vähän turhankin läheltä, niin keitos oli sitä myöten selvä. Yleisesti ottaen Siru kyllä suoriutui hyvin, mutta kaikenlainen häslinki vei kyllä vähän väliä huomion pois itse asiasta. Toisaalta kurssin vetäjä kyllä kehui Sirun pysyvän paljon paremmin kontrollissa kuin keväällä, mikä on kyllä tottakin. Esteiden suoritus onnistui välillä todella hienosti, mutta toisinaan kaikki oli yhtä sählinkiä. Puomille mentiin niin vauhdilla, että kesken nousun tuli useaan otteeseen hypättyä takaisin maahan. Lisäksi Siru jäi vähän väliä ihmettelemään mihin se ohjaaja jäi, koska en osannut reagoida tarpeeksi nopeasti Sirun tavanomaista nopeampaan vauhtiin. Punaiseen putkeen mentiin tyylikkäästi, mutta musta olikin sitten jo vaikeampi ja ohjaajan näyttäessä aitaa, mutta huutaessaankin vahingossa “tunneli” Siru kiersi aidan tyylikkäästi ja riensi putkelle vain tullakseen samasta aukosta takaisin, mistä oli sisäänkin mennyt. Rengas suoritettiin pariin otteeseen tyylikkäästi, samaten kepit (joskin niissä kyllä takelleltiin toisinaan aika pahasti) ja “eteen” harjoituksen onnistuivat hienosti.

Intoa Sirulta kyllä löytyy ja varmasti voisi mahiksi olla kisoihinkin, jos jaksettaisiin harjoitella ja saataisiin Siru keskittymään vain esteisiin eikä ympäristön tapahtumiin. Tällä hetkellä kyllä hieman harmittaa, että taitaa meidän treenit keskeytyä talven ajaksi, koska ei taida olla aikaa ajella Hyvinkään treenipaikalle asti, saati rahaa maksaa 50e kuussa. Tämä tosiaan hieman harmittaa, mutta eipä sille oikein voi mitään. Työt pitäisi hoitaa ja koulukin vaatii huomiota osakseen. Rahaakin pitäisi astutus-rumpaa varten kerätä, niin että on varaa maksaa eläinlääkärillä ultrat, röntgenit ja pentujen tarkistukset, puhumattakaan siitä, jos jotain meneekin synnytyksessä vikaan. No pitää varmaan täällä kotona yrittää yksittäisiä esteitä harjoitella talven aikana niin paljon kuin pystyy. Jos vaikka autotalliin saisi sen verran tilaa, että esteet voisi kasata sinne aina kun auto on poissa.

En ole täällä blogissa tainnut sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä lasten kirjaa, jonka nimi on Pongodengo. Pongodengo kertoo siis podengon tapaisesta pienestä koiranpennusta. Itse asiassa samasta hurjapäästä, kuin Pongodengon joulu. Olen nyt reippaasti yli puolenvälin ja nautin kovasti tarinan kirjoittamisesta. Haluaisin vain lukea tarinaa nopeammin kuin saan sitä kirjoitettua. Aloitin tarinan kirjoittelun toukokuussa ja nyt tässä on ollut hieman yli kuukauden tauko. Itseasiassa kirjoitin sitä viimeksi ennen Väiskin kuolemaa. Mutta miksikö tämä seikka on huomion arvoinen asia? No siksi, että tarina jäi lukuun, jossa Pongodengo hieroo tuttavuutta kanin kanssa. Luvussa kerrotaan periaatteessa Sirusta ja Väiskistä ja koska Väiskiä ei enää ole, on lukua melkoisen vaikea ja raskas kirjoittaa. Luvun kirjoittaminen saa minut surulliseksi, koska se muistuttaa minua Sirun ja Väiskin kyseenalaisesta ystävyydestä ja hauskoista hetkistä. Olin jo päässyt ohi Väiskin kuolemasta, mutta nyt tuo luku toi kaiken taas takaisin mieleen.

Rakastan edelleen Pongodengoa ja kirjoitan sitä mielelläni, mutta hetken aikaa meinasi kirjoitushalut tyrehtyä. Nyt olen kuitenkin saanut tuon vaikean luvun jotenkin kirjoitettua, niin että voin siirtyä uuteen lukuun ja palata “ihme pitkäkorvaan” myöhemmin uudestaan. Toisaalta luku sai minut hymyilemään ja muistelemaan naurussasuin Väiskin ja Sirun helliä hetkiä, mutta toisaalta se sai minut lähes kyynelehtimään ja muistamaan surullisesti Väiskin poisnukkumista. Pidemmän päälle tulen varmasti olemaan tyytyväinen, että päätin kirjaan liittää myös kanihahmon, sillä siten myös Väiski tulee elämään niin kauan kuin Pongodengo on olemassa.