Opeharjoittelu

Written by marianne.kolu

Niin on taas kuukausi kulunut. Nefi täytti vuoden ja omat synttäritkin lähestyvät pika vauhtia (tosin mitäs sen on väliä, kun olen jo vuoden päivät kuvitellut jo muutenkin olevani 22 – kai sitä saa oman ikänsä muistaa väärin =D)

Hirveä kiirus on koko ajan. Paraikaa on menossa opelinjan harjoittelu ja itse olen Sibiksessä eli Sibeliuslukiossa. Neljä tuntia olen nyt pitänyt ja neljä on vielä edessä. Huh heijaa…

Yleisesti ottaen tunnit ovat menneet hyvin ja koulu ja luokka ovat olleet ihania. En tosin muista koska olisin viimeksi ollut näin väsynyt. Tuntiensuunnittelu vie ihan järkyttävästi energiaa. Juuri kun luulet saaneesi kaiken valmiiksi, tajuat ettei jokin juttu voikaan toimia näin tai noin. Siinä sitten taas tekemään muutoksia ja puoleenyöhön asti päässä pyörivät erilaiset mahdollisuudet. Sitten kun niitä muutoksia tulee koko ajan, niin luokan edessä ei muistakaan mitä piti sanoa milloinkin. Välillä meinaa tulla jo ihan epätoivoinen olo. Kaikki ideat tuntuvat aluksi niin hirveän hyviltä, mutta se miten ne käytännössä toimivat onkin vallan toinen juttu *_*

Mutta eipä tässä mitään varsinaista valituksen aihetta kuitenkaan ole. Ihan hienosti ovat asiat loksahtaneet kohdilleen. Kehittymisen tarvetta on pääasiassa sellaisissa asioissa, joihin opettajat kasvavat vasta ajan myötä (keskustelujen ohjaaminen, kysymysten esittäminen tuosta noin vaan ym. ym.). Ihan tyytyväinen saan siis olla. Jotenkin sitä myös huomaa, ettei sitä loppujen lopuksi edes jännitä luokan edessä olemista niin paljon kuin aluksi uskoin. Sitä vain menee eteen, sanoo sanottavansa, ja se on siinä. Kertaakaan ei ole kunnolla jännittynyt. Oikeastaan on vain koko ajan vähän semmonen fiilis, että osaankohan nyt kaiken ja muistinkohan sanoa sen olennaisen. Mutta näitäkin miettii yleensä ennen tunnin alkua tai tunnin loputtua. Tunnilla sitä antaa mennä vaan.

Kenties oudoin huomio on kuitenkin se, että kuvittelin tuntien pitämisen tuntuvan iäisyydeltä. Sibiksessä on 75 minuutin tunnit ja arvelin vahtaavani kelloa ja yrittäväni epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa kerrottuani kaiken jo 10 minuutissa. No todellisuus on vähän toisenlainen. Kyllä sitä koko ajan kelloa vahtaa, mutta vain ettei pitäisi oppilaita yliaikaa tunnilla 😉 Aika kuluu kuin siivillä.