PONGODENGO

 

1.    Kevään ensimmäinen lämmin päivä

Kaikilla tarinoilla on alku. Toiset tarinat saavat alkunsa suurista ja merkittävistä teoista. Toiset niin pienistä ja vähäpätöisistä, että niitä voi tuskin alkuna pitääkään. Teot aiheuttavat lisää tekoja, tapahtumista seuraa uusia tapahtumia. Jokaisen kuninkaan, jokaisen hiiren, kerjäläisen ja norsun tarinalla on alku: niin myös tällä seikkailulla.

Tämä tarina alkoi päivänä, joka oli tuon kyseisen alkukevään ensimmäinen kaunis ja lämmin päivä. Kevät teki vasta tuloaan ja lumi peittikin vielä lähes koko maan valkoiseen vaippaan. Puut olivat hädin tuskin vapaita jääkiteistä eikä silmun silmua ollut vielä näkyvissä niiden oksilla. Silti ilmassa oli jo lupaus tulevasta kesästä. Vaikka talvi yrittäisi pitää luonnon kourissaan vielä useiden viikkojen ajan vuoroin perääntyen vuoroin raivokkaasti myrskyten, se oli jo taistelunsa hävinnyt.

Tämä tarina sai alkunsa juuri kun aurinko nousi paljaiden lehtipuiden ja hyvin hoidettujen kuustenlatvojen yläpuolelle. Ne loistivat aamun valossa ja sädehtivät jääkiteiden hopeoimina. Tarina sai alkunsa, kun linnut aloittivat keväisen kuorolaulunsa ja postiauto ajoi kevyesti kehräten autiolla kadulla jakaen aamupostia. Luonto ja talot asukkeineen heräilivät hitaasti elämään, kohtaamaan uuden aamun. Taloissa aloiteltiin aamupalaa, luettiin sarjakuvia tai urheilusivuja lehdestä, istuskeltiin sohvalla lastenohjelmien tai uutisten tv-ruutuun kiinni liimaamina. Toisissa taloissa valmistauduttiin rutiininomaisesti alkavaan työpäivään, toisissa nukuttiin sikeästi ja toivottiin lauantain saapuvan pian tuomaan piristystä arkeen.

Niin. Useimmissa taloissa aamu oli mitä tavallisin ja yllätyksettömin vailla pienintäkään jännitystä tai viitettä alkavasta seikkailusta.

Tämä tarina ei kuitenkaan alkanut yhdessäkään noista tavallisista taloista, joissa kaksijalkaiset suorittivat tavallisia aamuaskareitaan ja haaveilivat lottovoitoista, kesälomista, prinsseistä ja prinsessoista. Se ei alkanut keittiössä aamukahvin ja lehden äärestä; ei sängystä tukahduttavan kuumien peittojen alta; se ei alkanut maitotölkistä, jonka sisältö happani unohtuneena keittiönpöydällä, eikä edes savupiipusta, jonne sinnikäs lintu jo suunnitteli rakentavansa pesän uutta morsiotaan houkuttelemaan.

Ei suinkaan. Tämä tarina alkoi pienestä ruskeasta korista, joka oli vuorattu pehmoisilla vällyillä. Korista, jossa pieni ruskea koira nuoli vastasyntyneitä pentujaan puhtaaksi vieressään erittäin hyödyllinen, mutta hieman turhankin innokas kaksijalkainen tarjoten auttavia käsiään tuoreen emon avuksi. Pystykorvaisen emokoiran neljä eläväisestä pentua joivat jo maitoa mahan täydeltä, kunnes nukahtivat yksi toisensa jälkeen. Lopulta myös ylpeä, mutta uupunut uusi äiti rupesi torkkumaan niiden vieressä.

Läheisistä taloista lähtivät kaksijalkaisia salkut ja laukut käsissään tuttuun tapaan kaavamaisen elämänsä pariin ja heitä pienikokoisemmat pentu-kaksijalkaiset alkoivat vihdoin ja viimein herätä lähteäkseen oppia hakemaan kouluiksi kutsutuista paikoista. Naapurin harmaaraidallinen kissa pesi itseään valkoisen aidan päällä ja kevään herättämät linnut visersivät laulujaan kovaäänisemmin kuin kertaakaan menneen talven aikana. Olihan nyt sentään kevään ensimmäinen lämmin päivä.

Siinä on tämän tarinan alku, vaikka se saattaa tuntua teistä ensin kovin vähäpätöiseltä. Mitäpä ihmeellistä voisi olla pienessä korissa ja vielä pienemmissä koiranpennuissa? Siitä huolimatta seikkailumme lähtee liikkeelle tuon korin uumenista ja seuraavien kahdeksan viikon aikana seikkailumme kasvoi ja kehittyi, kunnes kaikki oli valmista uuden sivun kääntämiselle tässä harmittomassa ja seikkailujentäyteisessä kertomuksessa. Sillä kahdeksan viikon kuluttua tuosta kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä, saapui tuohon samaiseen taloon nuori kaksijalkainen seurassaan kaksi suurempaa kaksijalkaista. Ja silloin todellisuudessa alkoi Pongodengon tarina.

 

2.    Tarina alkaa

Yksi noista pienistä pennuista, jotka syntyivät tuona kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä, jolloin linnut lauloivat ja hyvin isokokoinen kissa pesi itseään valkoisen aidan päällä, oli Pongodengo. Se oli äitinsä tavoin pystykorvainen – joskin pienenä pentuna sen päätä koristivat vielä viattomat luppakorvat – ja ruskeaturkkinen. Sen tassut olivat päistään vitivalkoiset ikään kuin sillä olisi koko ajan ollut tennissukat jalassa. Lisäksi sen otsassa oli suuri valkoinen salmiakinmuotoinen läikkä aivan kuin joku olisi valkoisella leimasimella painanut sen siihen. Myös Pongodengon hännänpäässä oli viisi pitkää valkoista karvaa, jotka yhdessä muistuttivat maaliin kastettua vesivärisutia. Pongodengon kuononpää oli kuitenkin pikimusta, aivan kuin se olisi tunkenut sen hiilipurkkiin, mikä tietysti – kuten kaikki Pongodengon tuntevat sanoisivat – oli täysin mahdollista ja jopa luultavaa. Pongodengon suuret silmät olivat puolestaan niin tumman ruskeat, että ne muistuttivat loputonta avaruutta, jonka uumenissa ilkikuriset tähdet tuikkivat päivät pitkät Pongodengon suunnitellessa uusia seikkailuja.

Sellainen oli pieni ja pippurinen, joka paikassa hääräilevä Pongodengo.

Oli eräs asia, jota Pongodengo rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa: riehumista. Se rakasti sitä ääntä, joka syntyi kun se repi riekaleiksi peittoja ja tyynynpäällisiä. Se rakasti painimista siskojensa ja itseään rotevamman veljensä kanssa – varsinkin ollessaan voitolla. Se rakasti juoksemista edestakaisin huoneen nurkasta nurkkaan ihan vain juoksemisen ilosta. Se rakasti häntänsä jahtaamista ja niiden aiemmin mainittujen viiden valkoisen häntäkarvan puremista. Se rakasti sitä, kun kevään ensimmäiset kärpäset eksyivät epähuomiossa sisälle ja se sai vaania ja metsästää niitä, tai kun vielä uneliaat muurahaiset matelivat sisälle suoraan sen kuonon eteen ja nopeiden tassujen armoille.

Todellisuudessa Pongodengo ei ollut läheskään niin hyvä metsästäjä kuin kuvitteli olevansa. Oikeastaan se oli vielä melko kömpelö liikkeissään, minkä todistivat ne lukuisat hämähäkit ja muut ökkömönkiäiset, jotka olivat onnistuneet valloittamaan itselleen pienen alueen Pongodengon reviiriltä. Omasta mielestään Pongodengo oli kuitenkin kaikkein paras, jopa parempi kuin kaikki kuuluisat metsästäjät yhteensä. Lisäksi se oli juuri sopivan kuuro ja sokea ollakseen huomaamatta omia epäonnistumisiaan: taloon tunkeutuneita pieniä valloittajia.  

Pongodengo luuli olevansa maailman keskipiste ja niin se lähestulkoon olikin, nimittäin oman pienen maailmansa, johon kuului kaksi huonetta sekä pieni aidattu piha-alue. Jälkimmäiseen pääsi tosin ainoastaan kaksijalkaisen valvovien silmien alla. Mutta vaikka Pongodengon maailma olikin pieni, niin se oli viihdyttävyydessään vailla vertaa.

Noissa kahdessa huoneessa oli kaikenlaisia tavaroita, joita vain pieni ja iloluontoinen koiranpentu osasi todella arvostaa. Siellä oli tuo samainen kori, jossa Pongodengo sisaruksineen oli lähes päivälleen kahdeksan viikkoa sitten syntynyt. Siellä oli kolme laatikollista täynnä mitä erilaisimpia ja mahtavimpia leluja. Oli pehmopalloja ja leluhiiriä, vinkunalleja ja vetonaruja, rättejä, riepuja, pehmoleluja ja herkullisia puruluita. Ja mikä parasta, ne kaikki olivat Pongodengon.

Tietysti Pongodengo antoi sisartensa ja veljensäkin leikkiä leluillaan, mutta useimmiten se yritti omia ne kaikki itselleen. Se ei ikinä osannut päättää mistä lelusta piti eniten ja sen takia se yritti kerrallaan haalia itselleen ne kaikki. Juuri kun se päätti pitävänsä eniten siitä harmaasta norsusta, jonka toinen silmä oli joskus leikin pyörteissä ehtinyt kadota, se huomasi toisessa nurkassa ruskeavalkoisen muovisiilin, josta lähti purressa hassuja ääniä ja joka oli siis mitä ilmeisemmin paljon hauskempi ja mahtavampi leikkikalu. Mutta sen samaisen siilin vieressä olikin ihana ja makoisa puruluu, joka sittenkin oli se kaikkein paras, ainakin kokonaiset viisi sekuntia aina siihen asti, kunnes Pongodengo näki jälleen jotain parempaa ja kiinnostavampaa.   

Kuten huomaatte. Pongodengo oli aina täynnä kepposia ja leikkimieltä, aina täynnä sisua ja seikkailunhalua.

Herätessään aamuna jolloin Pongodengo täyttäisi kahdeksan viikkoa, se ei osannut aavistaakaan, että päivästä olisi tulossa jotenkin tavanomaisesta poikkeava. Mikään päivä Pongodengon elämässä ei tosin vielä siihen mennessä ollut sujunut rutiininomaisesti sillä se onnistui aina hankkiutumaan jos jonkinmoisiin hankaluuksiin. Joko se jäi jumiin lattialle unohtuneen laukun sisään tai takertui koivistaan siihen reikään, jonka oli hampaillaan tehnyt lakanankulmaan. Pongodengo todellakin tiesi miten ja missä joutua vaikeuksiin ja ongelmiin.

Siksipä Pongodengo ei herätessään osannut aavistaakaan, että uudet seikkailut odottivat sitä jo aivan nurkan takana. Juuri tuota aamua seurasi se päivä, josta tarinamme lopultakin alkaa.

Sinä päivänä Pongodengo oli jo onnistunut sekaantumaan ties kuinka moneen liemeen. On uskomatonta, kuinka paljon ongelmia pieni koiranpentu voi aiheuttaa pentuturvalliseksi suunnitellussa huoneessa. Se oli suututtanut sekä emonsa että toisen siskonsa riehumalla joka suuntaan kuin mikäkin hurrikaani-tornado-hirmumyrsky. Nyt se singahteli taskuraketin tavoin edestakaisin haukkuen iloisesti edessään olevalle koiralle, joka näytti pienintäkin karvaansa myöten Pongodengolta. Se jopa liikkui täsmälleen samoin kuin Pongodengo: vaikka Pongodengo kuinka yritti jallittaa sitä ja yllättää sen kääntymällä kaikkein odottamattomimpaan suuntaan, tuo toinen koira tuntui silti olevan aina askeleen edellä.

Pongodengo unohti kuitenkin tuon toisen koiran – joka ilmestyi mystisesti aina vain sen yhden tietyn seinän luona – siinä silmänräpäyksessä, kun se kuuli äänen, jonka se oli jo aikoja sitten oppinut yhdistämään uusien kaksijalkaisten saapumiseen. Nyt se oli tosin jo hieman epäluuloinen tuon äänen suhteen, sillä vasta eilen sitä oli seurannut jotain kerrassaan kamalaa. Lauma kaksijalkaisia oli saapunut Pongodengon huoneeseen, jossa eräs heistä oli ottanut syliinsä Pongodengon toisen siskon ja vienyt mukanaan. Sen koommin Pongodengo ei siskoaan ollut nähnyt ja Pongodengo oli todella nyreissään ja pöyristynyt siitä, että tämä oli päässyt seikkailemaan ilman häntä. Olihan selvääkin selvempi asia, että vain suuri ja mahtava Pongodengo sai kokea jännittäviä seikkailuja ja vaarallisia tilanteita.

Vaikka Pongodengo kyllä odotti sitä, mitä ikinä tuo ääni toisikaan tullessaan, se oli samalla hyvin epäluuloinen. Se mietti pääsisikö taas jompikumpi sen sisaruksista seikkailulle ilman häntä. Tovin kuluttua huoneeseen saapui Pongodengolle kovin tuttu ja turvallinen kaksijalkainen, jonka Pongodengo muisti häärineen ympärillä siitä hetkestä alkaen, kun Pongodengo ensimmäisen kerran veti ilmaa keuhkonsa täyteen. Tällä kertaa tuttua kaksijalkaista seurasi kuitenkin kolme vierasta aivan samoin kuin edellisenä päivänä, joskin silloin vieraita oli ollut vielä useampi.

Pongodengo rakasti vieraita. Ne tuoksuivat aina jänskiltä ja salaperäisiltä asioilta. Niinpä se nytkin riensi suin päin hieromaan tuttavuutta pienoisesta epäluulostaan huolimatta. Se nuuhki innoissaan ensin suurinta kaksijalkaista, joka mitä ilmeisimmin oli johtava uros tuossa vieraassa laumassa. Koska Pongodengo oli viisas, se tiesi kuinka tuli käyttäytyä johtavan uroksen edessä ja nytkin se osoitti juuri sopivaa kunnioitusta muukalaiselle. Syvällä sisimmässään se oli kuitenkin sitä mieltä, että ennemmin tai myöhemmin kaikki tajuaisivat Pongodengon itsensä olevan kaikkien johtaja. Sen jälkeen se tervehti johtavaa naarasta ja aivan viimeisenä se tervehti pientä kaksijalkaista, joka itsekin taisi vielä olla nuori pentu.

Tuo pentu-kaksijalkainen oli pieni tyttö, jolla oli hauska liehuva vaatekaistale vyötäisillään ja kertakaikkisen ihastuttavat narunpätkät päänsä karvoissa kiinni. Kaikenlainen roikkuva ja liehuva ajoi Pongodengon aina aivan hulluksi ja nytkin se heti innostui tekemään valehyökkäyksiä tuon pentu-kaksijalkaisen ympärillä. Se kiipesi tämän syliin, antoi suuren ja märän pusun suoraan keskelle kasvoja ja tarttui sitten hampaillaan kiinni narunpätkään, joka roikkui kaksijalkaisen päästä. Tämä veti takaisin ja siitä kehkeytyi jo oikein kunnollinen vetoleikki. Sitten tuo kaksijalkainen kaappasi Pongodengon syliinsä, rapsutti sen korvantaustaa ja päästeli kokojoukon hauskoja ääniä suullaan.

Pongodengo oli ihastunut. Kuka oli tämä ihana ja ihmeellinen kaksijalkainen, joka osaisi kaikki hauskat leikit, tiesi mistä piti rapsuttaa, ja päästi suustaan aivan mahtavia ääniä? Kaikenlisäksi hän tuoksuikin todella ihanalta ja Pongodengo oli varma, että hän oli syönyt juuri vähän ennen saapumistaan jotain suussa sulavan herkullista. Pongodengo lipaisi suupieliään ja hyppäsi sitten pentu kaksijalkaisen kimppuun nuollen tämän kasvoja vimmatusti kertakaikkisen rakastuneena niiden makuun.

Kovin kauan Pongodengo ei tietystikään jaksanut kuluttaa yhden ja saman asian parissa, vaan se kaipasi vaihtelua. Niinpä se aloitti tavallisen riehumisensa. Se juoksi kilpaa sisarustensa kanssa, puri emonsa korvasta niin kovaa, että tämä ärähti varoittavasti. Sitten se törmäsi tuolin jalkaan ja sohvan kulmaan, koska sen jalat eivät pitäneet liukkaalla lattialla, haukkui tuolle toiselle koiralle, joka muistutti niin kovin paljon sitä itseään, repi erään pehmolelun sisällön lattialle ja tämä kaikki vain jatkui ja jatkui kymmeniä minuutteja ellei jopa tunteja.

Kaksijalkaiset juttelivat koko ajan ja päästelivät suustaan ihastuneita ääniä. Pongodengo ei tiennyt kuinka kauan he oikein istuskelivat paikoillaan ja leikkivät Pongodengon ja tämän sisarusten kanssa, mutta sitten yhtäkkiä alkoi tapahtua. Kaksijalkaiset pitelivät käsissään ihania ja rapisevia papereita, jotka Pongodengo olisi kovin mielellään halunnut leikkikaluikseen, repinyt ja raastanut ne riekaleiksi. Kukaan ei kuitenkaan antanut niitä Pongodengolle eikä se oikein ymmärtänyt, mitä he oikeastaan tekivät, kunnes koitti hetki, jolloin kaksijalkaiset alkoivat tehdä lähtöä. Silloin Pongodengo pysähtyi tarkkaavaisena ja hieman epäluuloisena katsomaan. Se ei todellakaan aikonut antaa yhdenkään toisen lähteä noiden kaksijalkaisten mukaan.

Niinpä Pongodengo odotti omituisen rauhallisena kunnes tapahtui jotain fantastista. Tuo pienin kaksijalkaisista käveli sen luo ja nosti rohkeasti syliinsä. Pongodengo oikein tärisi innostuksesta ja yritti kaikin puolin käyttäytyä niin kauniista ja hurmaavasti kuin ainoastaan viaton ja suloinen koiranpentu pystyy. Ottaisivatko nuo kaksijalkaiset todellakin sen mukaansa?

Yhtäkkiä Pongodengoa rupesi kuitenkin hieman pelottamaan. Mitä jos he eivät toisikaan sitä takaisin? Mitä jos he eivät tietäisikään, että Pongodengo on se, jota tulee totella? Niin ja tietysti joskus myös Pongodengon emoa. Entä jos tästä ei olisikaan tulossa se kauan odotettu ja janottu seikkailu vaan jotain vallan muuta? Pongodengo rupesi kiemurtelemaan ja yritti päästä pois sylistä, mutta kaksijalkaisen ote oli luja ja se vain kumartui Pongodengon pään puoleen ja sanoi jotain äänellä, joka kyllä kuulosti melko rauhoittavalta. Pongodengo oli kuitenkin edelleen hieman epävarma. Ei Pongodengo tietysti tosissaan pelännyt. Ei suinkaan. Pongodengohan ei pelännyt ikinä mitään – mutta sittenkin tilanteessa oli jotain outoa.

Kaksijalkaiset veivät Pongodengon mukanaan huoneisiin, jotka Pongodengo oli nähnyt vain vilauksela ja lopulta he siirtyivät kokonaan ulos. Siellä he astelivat sisään vekottimeen, joita Pongodengo tiesi sanottavan autoiksi. Pongodengoa olivat autot aina kiinnostaneet ja nyt se olikin vallan innossaan. Mutta kun he pääsivät auton sisälle ja se pärähti käyntiin, Pongodengo hieman säikähti tuota pelottavaa ja outoa ääntä. Mutta jälleen pentu-kaksijalkainen silitti Pongodengoa ja puheli sille hiljaa. Se tuntui oikein mukavalta ja lohduttavalta ja Pongodengo ajatteli todella pitävänsä tuosta pienestä kaksijalkaisesta, jota se mielessään jo kutsui Tuulahdukseksi, noiden kaikkien erikoisten hajujen ja mielikuvien takia, joita kaksijalkainen kuljetti mukanaan. Lisäksi hän oli hyvä leikkimäänkin, seikka joka nosti kenen tahansa kaksijalkaisen arvoa Pongodengon silmissä. Pongodengo katsoikin miettivästi kaksijalkaista silmiin ja näytti tekevän päätöksen: ”Tämä kaksijalkainen on minun. Yksin minun. Kokonaan minun. Ei kenenkään muun. Minun, minun, minun, minun…” ja sitten se nukahti.

3.    Ensimmäinen erä

Pongodengo heräsi vasta kun auton ääni lakkasi yhtäkkiä kuulumasta. Se avasi silmänsä ja haukotteli antaumuksella näyttäen kaikki pienet naskalinterävät ja vitivalkoiset maitohampaansa. Sitten se yritti venytellä, mutta ei ehtinyt kun Tuulahdus jo nosti sen syliinsä ja nousi ulos autosta. Pongodengoa rupesi tutisuttamaan. Sen korvat tärisivät ja pää kääntyili sinne tänne, kun se tarkkaili aivan uutta ja vierasta paikkaa.

He olivat saapuneet Pongodengon silmissä aivan jättimäiseltä näyttävät talon luo. Talo oli punaisista tiilistä rakennettu ja siellä jos jossain Pongodengo todennäköisesti mahtuisi leikkimään. Pongodengo näki myös, että taloa ympäröi piha, joka valitettavasti oli aidattu kauttaaltaan vihreällä aidalla. No ei tässä sitten muu auttaisi, kun yrittää etsiä jokin Pongodengon mentävä aukko. Kyllä sellainen ennemmin tai myöhemmin aina löytyi.

Ja sitten he olivatkin jo yhtäkkiä sisällä.

Pongodengo laskettiin maahan ja Tuulahdus istui sen viereen. Toviksi Pongodengo jähmettyi paikalleen kun sitä pelotti ja kiinnosti kaikki samanaikaisesti. Sitten se kiipesi tuon turvallisen kaksijalkaisen syliin, sillä jotenkin sen unisessa mielessä ei tuntunut mukavalta joutua yhtäkkiä tuollaiseen outoon ja vieraita hajuja sisältävään taloon. Niinpä se hakikin turvaa siitä ainoasta asiasta, joka tuntui jo tutulta ja turvalliselta: pienestä kaksijalkaisesta, joka oli ollut sille mukava, ja joka tuoksui sen emolta ja siskolta ja veljeltä.

Kauan Pongodengo ei saanut sylissä kuitenkaan viipyä, sillä Tuulahdus laski sen takaisin lattialle ja päästeli koko ajan rauhoittavia ääniä. Se silitti Pongodengoa korvan takaa ja tuuppasi hieman eteenpäin. Sitten se nousi seisomaan ja siirtyi hieman kauemmaksi.

Pongodengo meinasi hätääntyä. Ei kai tuo kaksijalkainen vain meinannut jättää sitä yksinään tuohon paikkaan. Myös laumaa johtavat kaksijalkaiset olivat tietysti läsnä, mutta kumpikin oli hieman kauempana ja toisella oli päänsä edessä kertakaikkisen oudolta ja pelottavalta näyttävä hökötys, kuin suuri silmä. Pongodengoa pelotti. Ei se tietenkään halunnut sitä myöntää, mutta kyllä tämä seikkailu alkoi olla jo aivan liian kummallinen, jotta Pongodengo olisi tuntenut olonsa kotoisaksi ja varmaksi. Sitten se teki oivalluksen. Se voisi mennä piiloon.

Pongodengo liikahti pikkuisen. Se nosti etutassunsa ja siirsi sitä muutaman sentin eteenpäin. Sitten se teki saman toisille tassuilleen ja niin se rupesi kävelemään. Kyräillen kaikkea, korvat luimussa ja nenä valmiina haistelemaan se eteni yhä pidemmälle ja pidemmälle yrittäen samalla luoda pelottoman ja pelottavan vaikutuksen itsestään. Turha lienee edes mainita, että tulos oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Se kulki seinän viertä jonkin aikaa erittäin pelokkaan ja aran näköisenä, mutta sitten se Pongodengolle tyypilliseen tapaansa alkoi rohkaistua hieman. Kulkien hieman suoremmassa ja ryhdikkäämmin se asteli seinän luota toisen luo ja kun mitään pahaa ei näyttänytkään tapahtuvan Pongodengon odotuksista huolimatta, se alkoi mennä viipottaa jo hieman rohkeammin. Pian se jo haisteli innokkaasti nurkkia ja huonekaluja. Kaksijalkaiset seurailivat sen menoa, mutta ei tuo Pongodengoa haitannut. Nyt sillä oli mielessään jo vallan toisenlaiset asiat eikä enää ehtinyt pelätä ja pohtia mitä tämä kaikki tarkoitti.

Pongodengo oli toivonut seikkailua ja nyt se oli saanut sellaisen.

Pongodengo oli saapunut taloon, joka kieltämättä oli paljon isompi, kuin Pongodengon aiempi reviiri. Edellisessä paikassa Pongodengon reviiriä oli lisäksi pienennetty erilaisilla esteillä. Täällä sen sijaan kaikki huoneet olivat Pongodengolle avoinna. Pongodengo kierteli sinne tänne ja katseli tarkkaavaisena joka paikkaan. Huone, jonne he olivat ensin tulleet, ei pitänyt sisällään mitään kiinnostavaa. Tietenkin nurkassa oli hylly täynnä kenkiä, mutta niiden kimppuun ehtisi myöhemminkin. Seuraavassa huoneessa oli jo paljon enemmän kaikkea mukavaa. Siellä oli kaksi sohvaa sekä iso ja pehmeältä näyttävä nojatuoli. Kun Pongodengo näki sen, se sanoi heti mielessään ”tuo on minun, minun, minun.” Samoin se teki nähdessään sohvat. Huoneessa oli myös pöytä, jolla oli iso vekotin, jonka Pongodengo tietystikin viisaana koirana osasi heti nimetä televisioksi. Pongodengo meni tutkimaan vekotinta lähempää ja harmistui, koska ne mielenkiintoisimmat osaset – varmasti ihanan makuiset johdot, joita lähti vekottimen takaa pilvin pimein – olivat piilotettu niin hyvin, että Pongodengolla ei ollut mahdollisuutta päästä niihin käsiksi. Jos se ei ollut epäreilua, niin mikä sitten?

Seuraava huone piti myös sisällään kaikenlaista hauskaa. Siellä oli kolme hyllyä, jotka olivat lattiasta kattoon täynnä makoisia kirjoja. Mutta kuinka ollakaan, alimmat hyllyt oli peitetty niin, että jälleen kerran Pongodengo joutui nuolemaan tassujaan harmistuksesta. Miksi kaikki kiva oli aina kiellettyä? Toisaalta tuossa huoneessa oli kuitenkin jotain vielä kiinnostavampaa. Nurkassa oli pieni aitaus, josta kuului mekkalaa. Varovaisesti – eihän koskaan voinut olla liian varuillaan, oli sitten kuinka voimakas ja urhea tahansa – Pongodengo hiipi tuon aitauksen luo ja kurotti päätään nähdäkseen sen reunojen yli. Ja voi kuinka Pongodengo säikähti.

Pongodengo veti päänsä kiireesti pois huomattuaan, että oli vastakkain jonkun omituisen otuksen kanssa. Hetken aikaa Pongodengo oli peloissaan, mutta sitten sen luontainen uteliaisuus voitti ja se kohotti jälleen päätään, vain vetääkseen sen taas kiireesti piiloon. Vasta kolmannella kerralle Pongodengo uskalsi tosissaan kohdata tuon oudon otuksen ja ihmetellä, mikä se mahtoi olla.

Tuolla otuksella oli karvapeitto aivan samoin kuin Pongodengollakin. Se ei kuitenkaan haissut koiralle. Lisäksi sillä oli niin pitkät ja suuret korvat, ettei yksikään itseään kunnioittava koira olisi sellaisia hyväksynyt. Se ei myöskään pitänyt sellaista ääntä kuin koirat, vaan se narskutti tavattoman pitkiä hampaitaan toisia vasten, mistä syntyi itse asiassa ihan metka ääni. Myös sen tassut olivat omituiset, sillä sen etutassut olivat pienet, mutta takatassut olivat todella suuret. Ja kaiken huipuksi tuo aitaus oli täynnä heinää.

Ei Pongodengolla ollut mitään heinää vastaan. Se ei vain aiemmin ollut nähnyt sitä. Se kuitenkin tiesi heti, että tuo omituinen juttu aitauksessa oli heinää. Mutta sitä se ei osannut sanoa, mikä tuo omituinen otus aitauksessa oli. Jokin kuiski kuitenkin Pongodengon korvaan, että todennäköisesti se olisi jotain, minkä voisi syödä tai mitä voisi jahdata. Mutta toisaalta saattoihan kyseessä olla jokin outo koiralajikin, josta Pongodengo voisi saada ystävän.

Pongodengon loputon uteliaisuus ja tiedonjano vetivät sen silti pian pois tuon kiinnostavan aitauksen luota ja se jatkoi matkaansa. Seuraava huone, jonne se saapui, oli niin täynnä ihania tuoksuja, että se arvasi heti löytäneensä paikan, jossa syödään. Pongodengo oli oppinut emoltaan, että kaksijalkaiset pitivät kaikki herkulliset ruoat piilossa jonkin omituisen kaapin sisällä, joka oli täynnä kylmää ilmaa. Sen kanssa olikin syytä olla varovainen, ettei vain jäisi loukkuun sen sisälle, mutta kaapin sisällään pitämät herkut, olivat kuitenkin pienen vaaran arvoisia. Pongodengo antoikin katseensa kiertää tuota ruokahuonetta ja kuinka ollakaan, se todella näki edessään suuren kaapin, jonka se arvasi olevan juuri tuollainen emon mainitsema ruokakaappi. Pongodengo suunnisti kaapin luo ja hetken kuluttua kokeili raapia sitä. Silloin Tuulahdus kuitenkin tuli sen viereen ja nosti sen hieman kauemmaksi, antoi ystävällisen tuuppauksen ja kehotti sitä jatkamaan tutkimuksiaan muualla. Kaikkein mukavimmatkin kaksijalkaiset osasivat toisinaan olla oikeita ilonpilaajia, mutta toisaalta, mikäs siinä. Ehtiihän tuota ruokakaappia tutkia myöhemminkin.

Huone, jonne Pongodengo tämän jälkeen siirtyi, oli niin täynnä johtavan kaksijalkaisten tuoksuja, että Pongodengo arvasi heti, että kyseessä oli heidän pesäpaikkansa. Pongodengo ei kuitenkaan löytänyt sieltä mitään kiinnostavaa ja niin se jatkoi kohteliaasti matkaansa vilkaisten johtajia anteeksipyytävästi. Eihän se mitään pahaa ollut tarkoittanut tunkeutumalla niiden pesään, mutta pitihän joka paikka tietysti käydä tutkimassa ja tarkistamassa mahdollisten vaarojen ja mukavien asioiden varalta. Toki he ymmärtäisivät.

Viimeinen huone, jonne Pongodengo eksyi, tuoksui voimakkaasti Tuulahdukselta ja sieltä Pongodengo löysi myös kaksi kuppia, joista toinen oli tyhjä ja toinen täynnä kylmää ja raikasta vettä. Pongodengo litki hetken aikaa vettä äänekkäästi janoonsa ja rupesi sitten tutkimaan tuota huonetta hieman tarkemmin. Se huomasi, että siellä oli myös pieni koppa joka oli vuorattu pehmeillä tyynyillä. Se sijaitsi aivan suuren sohvalta näyttävän huonekalun vieressä. Pongodengo arveli Tuulahduksen nukkuvan tuolla sohvalla, vai kutsuttiinkohan sitä itse asiassa sängyksi, ja päätti, että se tulisi olemaan myös sen paikka. Hän ei kyllä suostuisi nukkumaan missään kopassa, jos vaihtoehtona olisi päästä pienen kaksijalkaisen kainaloon. Sehän nyt oli selvää.

Tutkittuaan huonetta vielä hetken Pongodengo teki mitä ihanimman löydön. Huoneen eräässä nurkassa oli iso kori täynnä kaikenlaisia ihania leluja. Siellä oli neljä erilaista palloa. Yksi oli melko pieni ja kova, yksi suuren suuri ja pehmeä, muut kaksi olivat sitten jotain siltä väliltä. Lisäksi siellä oli kolme narua, joita Pongodengo niin rakasti vetää ja retuuttaa, sekä pehmoleluja kuten nalleja, norsuja, koiria ja jopa pehmo luu. Mutta ennen kaikkea siellä oli kaksi kengänmuotoista luuta ja paljon muuta kovaa ja makoisaa pureskeltavaa. Tämähän oli parempaa kuin kotona, jossa kaikki lelut olivat jo enemmän tai vähemmän kärsineitä ja menettäneet mielenkiintonsa. Pongodengo oli tyytyväinen. Tämä uusi seikkailu ei ehkä sittenkään olisi niin pelottava ja kammottava.

Lopulta Pongodengo ei enää jaksanut touhuta siellä täällä ja iltakin alkoi olla jo pitkällä. Myös sen vatsa alkoi kurnia ja suoraan sanottuna sillä alkoi olla jo pienoinen hätä. Kun Tuulahdus alkoi kaivaa esiin muroja, joita Pongodengo oli syönyt jo aiemmin, se kuitenkin unohti hätänsä ja alkoi innokkaasti heiluttaa häntäänsä edestakaisin ja hyppiä sinne tänne. Tuulahdus ei kuitenkaan antanut ruokaa heti vaan odotti ja odotti. Samalla se sanoi jotain, joka kuulosti suunnilleen ”rauha, rauha”. Pongodengo ei ymmärtänyt, mikä nyt oikein oli vialla ja lopulta se pysähtyi ihan silkasta hämmennyksestä. Silloin Tuulahdus heti kumartui antamaan Pongodengolle kipon täynnä ruokaa ja innokkaasti äännellen.

Suoraan sanottuna Pongodengo ei enää välittänyt Tuulahduksesta. Se halusi vain äkkiä vatsansa täyteen ja se ahmi niin nopeasti, että meinasi saada ruokaa väärään kurkkuunsa. Se rupesi jo kakomaan, mutta tunne meni ohi. Tämän jälkeen Pongodengo kuitenkin söi hieman rauhallisemmin. Suoraan sanottuna Pongodengo ei oikein välittänyt muroista, mutta ruokaahan nekin olivat ja Pongodengolla oli jo kova nälkä. Mutta vihdoin sen vatsa oli täynnä ja silloin se muisti, että ennen ruoan saantia sillä oli ollut kova hätä.

Pongodengo oli jo tekemässä tarpeensa lattialle, kun Tuulahdus koppasi sen äkkiä kainaloonsa ja kiirehti pihalle. Siellä se laski Pongodengon alas ja se saattoi helpottaa hätäänsä. Samalla se kuitenkin katsoi hieman moittivasti Tuulahdusta, sillä ulkona oli vielä todella kylmää ja kostaa, koska kevät ei ollut vielä kokonaan vaihtunut kesäksi. Lisäksi Tuulahdus oli typerästi onnistunut laskemaan Pongodengon juuri siihen kohtaan, joka oli täynnä sohjoista puoliksi sulanutta lunta. Hei haloo. Piha oli täynnä lähes kuivia kohtia, joihin Tuulahdus olisi voinut Pongodengon laskea – tai niin Pongodengo ainakin ajatteli – mutta totta kai sitä piti laskea Pongodengo tuohon kaikkein kylmimpään ja märimpään kohtaan. Tuulahduksen arvo Pongodengon silmissä laski hivenen, kun se jalkojaan nostellen ja korviaan luimistellen käveli pihalla. Olisihan tarpeet voinut sisällekin tehdä, vai mitä? Mutta Pongodengo oli jalomielinen ja hyväsydäminen luonne, joten kun Tuulahdus kumartui ja nosti Pongodengon syliinsä kylmästä maasta ilmeisen pahoillaan Pongodengon kärsimyksestä, Pongodengo suvaitsi nuolaista tätä poskelle kiitokseksi, vaikka tokihan syy oli alun alkaenkin ollut kaksijalkaisen. Jos Pongodengo olisi saanut valita, se ei olisi tullut kylmälle pihalle vatsa täynnä juuri kun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt lekotella lämpimässä vällyjen alla.

Sisällä Tuulahdus laski Pongodengon jälleen lattialle ja istahti sen viereen. Tuulahdus oli mitä ilmeisemmin korviaan myöten rakastunut Pongodengoon, mikä tietysti oli aivan oikein ja sopivaa. Tuulahdus silitteli ja paijaili Pongodengoa, joka oikeasti alkoi jo olla hyvin väsynyt, ja puheli sille koko ajan kirkkaalla ja iloisella äänellään. Pongodengo oli tarpeeksi vanha tietääkseen, että niin kaksijalkaiset kommunikoivat ja se yritti osoittaa olevansa todella viisas ja ymmärtävänsä jokaisen sanan istuen tarkkaavaisesti korvat höröllään ja päätään kallistellen. Lopulta Tuulahduskin rupesi osoittamaan väsymyksen merkkejä ja ilmeisen haluttomana se suuntasi kulkunsa pieneen huoneeseen, joka sivumennen sanoen oli jäänyt Pongodengolta huomaamatta, suoritti siellä ne ihmeelliset rutiinit, jotka kaksijalkaiset aina ennen nukkumaan menoa tekivät ja sitten se käveli huoneeseensa kutsuen Pongodengoa peräänsä.

Pongodengo tietysti seurasi. Miksei olisi? Tietystikään Pongodengo ei pitänyt komentelusta, mutta Pongodengo oli itsekin ollut suuntaamassa tuohon huoneeseen, joten olisi ollut typerää luopua siitä vain siksi, että myös joku toinen halusi Pongodengon tekevän niin. Mutta huoneessa Pongodengoa odotti järkytys, sillä Tuulahdus istui sen pienen korin vieressä, taputti sitä ja osoitti kaikin tavoin, että Pongodengon kuuluisi mennä sinne nukkumaan.

Pongodengo tuijotti Tuulahdusta paikoilleen jähmettyneenä. Sen mieleen juolahti olisiko kyseessä mahdollisesti jokin testi. Sen emo oli kertonut, että aikoinaan sitäkin oli testattu hyvin samankaltaisella tavalla. Testin tarkoitus oli tietenkin selvittää olisiko koira tarpeeksi päättäväinen ansaitakseen kaksijalkaisen kunnioituksen. Koriin ei pitäisi mistään hinnasta jäädä nukkumaan, muuten kaksijalkaiset pitäisivät toista heikkona ja olettaisivat tämän nukkuvat aina korissa.

Pongodengo päättikin jäädä paikalleen ja katsoa mitä tuleman pitää. Hetken päästä Tuulahdus tuli Pongodengon luo, nosti sen koriin, silitti hieman sen pystyjä korvia ja kipusi sitten omaan sänkyynsä valot sammuttaen. Pongodengon taisteluntahto heräsi.  Luuliko Tuulahdus, että Pongodengo olisi näin helppo syrjäyttää. Pongodengo lähti pois korista, nousi takajaloilleen sänkyä vastaan ja aloitti sydäntä särkevän ininän. Hetken kuluttua valot syttyivät, Tuulahdus nousi ja asetti Pongodengon uudelleen koriin ja jäi hetkeksi sen viereen lempeästi puhellen ja koko ajan silittäen. Pian Tuulahdus kuitenkin siirtyi jälleen sänkyyn ja sammutti valot. Ja kaikki alkoi alusta.

Tätä jatkui melkoinen tovi. Tuulahdus yritti saada Pongodengon jäämään koriin ja pysymään hiljaa kaikilla keinoilla. Välillä se istui Pongodengon vieressä odottaen niin kauan, että Pongodengo näytti jo nukkuvan. Heti kun valot sammuivat Tuulahdus huomasi kuitenkin aina erehtyneensä. Välillä Tuulahdus yritti olla kuulematta vikinää ja ininää, mutta Pongodengo tiesi Tuulahduksen olevan valveilla ja lopulta tämä aina nousikin ja yritti saada Pongodengon hiljaiseksi. Välillä Tuulahdus ei tyytynyt vain lepertelyyn vaan se kivahti ja ärähti Pongodengolle kovaan ääneen tai ilkeästi sihisten, mutta mikään ei auttanut. Aamulla kun johtaja kaksijalkaiset tulivat katsomaan miten yö oli sujunut, Pongodengo nukkui tyytyväisesti Tuulahduksen kainalossa keskellä sänkyä lähes kokonaan peittoon kääriytyneenä, Tuulahduksen itsensä nukkuessa ilman peittoa siinä pienessä tilassa, joka jäi Pongodengon ja seinän väliin.

Ensimmäinen erä, nolla-yksi Pongodengon hyväksi.

 

4.    Naurua ja harmaita hiuksia

 

Seuraavat päivät kuluivat Pongodengon mielestä kuin siivillä. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Joka päivä Pongodengo löysi jotain erikoista, joka päivä se keksi uusia konnankoukkuja. Pongodengolla oli koko ajan metkut ja seikkailut mielessään ja voi noita kaksijalkaisia, jotka hölmöyttään olivat luulleet talon olevan täysin suojattu Pongodengon kaltaiselta tuholaiselta, pikku termiitiltä.

Pongodengo muistutti suorastaan hyvin paljon noita mainosten durasel-pupuja. Se puuhasi koko ajan jotakin ja tuntui, ettei sillä ollut kuin kaksi mahdollista vaihdetta: on tai off, päällä tai kiinni. Joko se riehui kuin viimeistä päivää tai sitten se nukkui pienen ja kiltin enkelin tavoin. Ei siis ihme, että se oli vähän väliä vaikeuksissa ja tekemässä pahojaan.

 Pongodengo kuvitteli olevansa hyvinkin kekseliäs, kun se löysi matosta pilkistävän langanpätkän ja rupesi antaumuksella irrottamaan sitä purkaen siitä tohinassa lähes puolet matosta. Se kuvitteli varmasti olevansa mitä parhain vahtikoira, kun se keskellä yötä aloitti aivan maata järisyttävän haukunnan nähtyään ikkunasta uhkaavan varjon, joka osoittautui talon vieressä kasvavan suuren koivun oksaksi. Ja tietysti Pongodengo piti itseään huvittavimpana ja miellyttävimpänä koirana mitä ajatella saattaa syöksyessään salaman nopeudella varastamaan kaksijalkaisten pudottamat tavarat ja kiehnätessään kuin mikäkin kissa – Pongodengo ei tietysti ikinä vertaisi itseään kissaan – kaksijalkaisten jaloissa niin, että he olivat kompastua ja taittaa niskansa. Ja silkkaa ystävyyttäänhän sen putsasi joka aamu ja ilta jokaisen kaksijalkaisen naaman mitä suurimmalla antaumuksella ja tunnollisuudella, unohtamatta aina välillä näykkäistä aivan pikkuisen nenästä tai korvasta, kielloista huolimatta.

Toki toisinaan oli myös tylsiä hetkiä, sillä nuo ajattelemattomat kaksijalkaiset unohtivat Pongodengon toisinaan ja jättivät sen kokonaan yksin tuonne suureen taloon. Ensimmäisinä kertoina Pongodengo yritti aluksi ulvoa oikein sydäntä särkevästi, mutta kaksijalkaiset eivät koskaan tulleet takaisin. Hiljalleen se oli itsekin väsynyt tuohon meluamiseen. Pongodengo oli aivan varma, että kaksijalkaiset olivat joka kerta pitemmän aikaa poissa, joskaan se ei voinut olla asiasta aivan varma – aika on nimittäin koiran näkökulmasta melko suhteellinen käsitys.

Näiden yksinolojen lisäksi kaksijalkaisilla oli myös paljon muuta puuhaa ja silloin he unohtivat tyystin olevansa olemassa vain Pongodengon iloksi ja huviksi. Pongodengo olikin kaksijalkaisiin kovin pettynyt, sillä se ei millään saanut niitä muistamaan tätä pientä yksityiskohtaa. Otetaanpa esimerkiksi vaikka kiltti ja sympaattinen Tuulahdus, joka aina välillä istui pöydän ääreen, keräsi ympärilleen kasan kirjoja ja papereita ja ahersi kovasti niiden kimpussa kynä kädessään. Toisena hetkenä Tuulahdus katsoi pitkän aikaa televisiota ja vaikka Pongodengo tuolloin menikin mieluusti nukkumaan Tuulahduksen syliin tai katsomaan myöskin televisiota, Pongodengoa harmitti, ettei se tapahtunut sen ehdoilla. Mutta ei edes Pongodengo pystynyt puuttumaan kaikkiin epäkohtiin, olivathan kaksijalkaiset tunnetusti älyllisesti ja henkisesti koiria kehittymättömämpiä.

Yleisesti ottaen ensimmäiset päivät Pongodengon uudessa kodissa olivat kuitenkin hyvin miellyttävää aikaa eikä koiran pentu ehtinyt edes ikävöidä äitiään, siskojaan ja veljeään.

Mitä kaksijalkaisiin tulee, niin heidän mielestään Pongodengo oli luonnollisestikin aivan mainio ja hurmaava pakkaus, joka tuotti iloa ja hauskuutta ympärilleen. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, etteivät he aina suhtautuneet pelkästään lämpimin tuntein Pongodengoon ja tämän pikku toilailuihin. Myönnän heidän todenneen useammin kuin kerran Pongodengosta olevan enemmän harmia kuin iloa. Mutta toki kaikilla on huonot päivänsä, joten voimme antaa heille anteeksi nämä kovin julmat ja tylyiltä kuulostavat sanat. Tuskinpa he sitä tosissaan tarkoittivat. Mutta toisaalta heidän keksimässään sanonnassa ”eläisimme varmasti yli satavuotiaiksi tämän kaiken Pongodengon aiheuttaman naurun jälkeen, ellei Pongodengosta johtuvien harmaiden hiusten määrä kumoaisi kaikkea naurun tuomaa hyötyä” on kenties sittenkin hieman perää. Kerronpa teille seuraavaksi hieman näistä kommelluksista, jotka johtivat tämän osuvan, joskaan ei kovin mairittelevan sanonnan syntyyn.

Kaikkihan alkoi oikeastaan jo tuona ensimmäisenä päivänä, jolloin Tuulahdus ja muut kaksijalkaiset näkivät Pongodengon, mutta koska olen jo kertonut teille hyvin paljon tuon päivän tapahtumista, siirryn nyt päivään numero kaksi. Kuten muistatte, Pongodengo oli saavuttanut jo heti ensimmäisenä yönä erävoiton Tuulahduksesta ajettuaan tämän mitä epämukavimpaan sängyn nurkkaan – Pongodengon puolustukseksi on tosin sanottava, ettei tämä sentään tiputtanut Tuulahdusta sängystä, mikä olisikin ollut melko tyhmää, koska Pongodengo rakasti Tuulahduksen kainalossa nukkumista – ja seuraavana päivänä se saavutti paljon uusia voittoja, mutta onneksemme myös muutamia tappioita. Pongodengo ei ole kaikkein sävyisin koira ja aina välillä sen norsunkokoinen ego oli paisua entisestään, joten tappiot olivat hyvin terveellisiä sen pikku sielulle, vaikkeivät mitenkään mukavia kokemuksia.

Jatkaakseni seuraavan päivän aamusta, joudun toteamaan, että heti herättyään Pongodengo meni ja teki tarpeensa keskelle lattiaa, välittämättä lainkaan nurkkaan levitetyistä sanomalehdistä. Se sai teostaan toki paljon toruja, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Seuraavaksi Pongodengo sai aamiaista ja se keksi mielessään mitä mainioimman tuuman. Koska ruokaa ei enää tarvinnut vahtia muiden koirien takia, eikä se edes ollut erikoisen hyvää, se päätti pistää pystyyn pienen leikin. Tämän seurauksena Tuulahduksen lattia oli pian täynnä pieniä ruskeita koiranruoka nappuloita, joita Pongodengo huvinvuoksi heitteli sinne tänne ja tassut ojossa metsästi niitä kuin paraskin saalistaja. Koska näky oli sen verran huvittava ja hellyttävä ei Tuulahdus tietenkään voinut Pongodengoon harmistua, mutta seuraavat tempaukset olivatkin sitten jo vallan toista luokkaa.

Toisen päivän aikana Pongodengo tutkiskeli paikkoja edelleen, leikki leluillaan ja yritti hyppiä sohville sekä muille korkeille paikoille siinä juurikaan onnistumatta. Pian Pongodengon lelulaatikot ammottivat tyhjyyttään, kun tuo pieni koiranpentu levitteli niiden sisällön ympäri lattioita. Se oli vakaasti sitä mieltä, että joka huoneessa piti olla ainakin muutama lelu, ja tämän seurauksena johtava kaksijalkainen, jota Pongodengo oli sivumennen sanoen ruvennut nimittämään herra Ristiriitaisuudeksi – nimi johtui herra Ristiriitaisuuden tavasta olla huomaamatta Pongodengoa muiden läsnä ollessa ja tavasta helliä ja paijata tätä heti kuin toisten silmä vältti – taittoi melkein niskansa astuttuaan värikkään ja kimeästi vinkuvan lelupallon päälle kiirehtiessään puhelimeen. Tämän seurauksena Rouva Herkullinen – kyseessä oli siis johtava naaras, joka aina tuoksui kerrassaan mahtavalta ja joka välillä aina pudotteli jotain hyvää myös Pongodengolle – säikähti niin, että tiputti pöydältä vahingossa lasin lattialle. Tietenkään kukaan ei tosissaan suuttunut Pongodengolle, koska heillä oli niin kova kiire siivota lasinsiruja Pongodengon tassuja suojellakseen, mutta sen jälkeen Pongodengon lelut vietiin aina takaisin koppaan, kun tämä lopetti niillä leikkimisen.

Pongodengo tulkitsi tämän luonnollisesti uudeksi juuri sitä varten kehitetyksi leikiksi ja sille ja kaksijalkaisille kehkeytyi mitä mukavin kisa siitä, kumpi osapuoli oli nopeampi: Pongodengo laatikoiden tyhjentämisessä vai kaksijalkaiset laatikoiden täyttämisessä. Tässä tilanteessa kumpikaan ei oikeastaan ollut johdossa, sillä siinä missä Pongodengo oli nopeampi ja sen tehtävä oli helpompi – senhän ei tarvinnut välittää minne laatikot tyhjentää – niin kaksijalkaisilla oli kuitenkin lukumäärällinen etu puolellaan.

Ensimmäisen kerran Pongodengo näytti osaavansa olla oikea kiusankappale, kun se jätettiin hieman pidemmäksi aikaa yksin Tuulahduksen huoneeseen. Tai tätä nykyäänhän tuo huone oli Pongodengon, mutta hän oli avokätisesti antanut myös Tuulahduksen jatkaa elämistään siellä. Olihan Tuulahdus mitä mukavin ja avuliain tyttö ja useimmiten myös tarpeeksi nopeaälyinen ollakseen tuskastuttamatta Pongodengoa. Mutta Pongodengo jätettiin siis lukitun oven taakse ja pitkän aikaa se kitisi ja inisi surkeasti raapien samanaikaisesti ovea. Kun tämä mekastus lopulta hiljeni ja kaksijalkaiset tulivat avaamaan Pongodengolle oven, heitä kohtasi mitä harmillisin näky.

Sen sijaan että olisi kiltisti odottanut oven takana, Pongodengo olikin sinnikkyytensä ja kekseliäisyytensä avulla repinyt Tuulahduksen sängyltä päiväpeiton lattialle ja tehnyt melkoisen pahaa jälkeä kaluttuaan sen lähes korjauskelvottomaan kuntoon. Voi sitä huutoa ja mekastusta, minkä tempaus sai aikaan, mutta Pongodengo oli tyytyväinen. Sen mielestä oli vain oikeus ja kohtuus, että se sai itse keksiä omat huvituksensa, jos kaksijalkaiset kerran olivat niin typeriä ja huolimattomia, että unohtivat sen lukitun oven taakse.

Tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua. Seuraavien päivien aikana Pongodengo työnsi päänsä lähes kirjaimellisesti ampiaispesään ja taisipa hengenlähtökin olla muutaman kerran lähellä, kun se oli kaataa tuolin päälleen ja tukehtua lelusta irronneeseen muoviosaan. Mutta Pongodengo oli onnekas eikä mitään vakavaa tapahtunut.

Kerran kun kaksijalkaiset olivat kukin omiin askareisiinsa uppoutuneena, Pongodengo harmistui ja omaksi huvikseen se päätti tunkeutua erinäisten esteiden läpi television ja muiden vempeleiden taakse nähdäkseen, mitä sieltä oikein löytyisi. Pongodengon ilo oli suunnaton, kun se havaitsi kaksijalkaisten piilotelleen siellä suurta kasaa eri paksuisia johtoja. Niitä se alkoi iloisesti jyystämään ja jäystämään. Se olisi varmasti jatkanut sitä vaikka kuinka kauan, ellei olisi säikähtänyt korvia vihlovaa huutoa rouva Herkullinen astuttua yhtäkkiä huoneeseen.

Silloin saapuivat juoksujalkaa paikalle myös herra Ristiriitaisuus ja Tuulahdus, jotka kaikki käyttäytyivät yhtä oudosti. Tuulahdus kipitti ottamaan Pongodengon kainaloonsa ja torui tätä suureen ääneen. Herra Ristiriitaisuus kumartui katsomaan miten johtojen oli käynyt ja rouva Herkullinen voivotteli ja päivitteli, miten ihmeessä Pongodengo oli päässyt tunkeutumaan esteiden lävitse. Pongodengo vain virnisteli ja roikotti kieltään iloisesti suustaan ulos. Se oli oikein tyytyväinen, sillä unelmissaankaan se ei ollut osannut kuvitella, että tästä nousisi näin kova meteli. Valitettavasti herra Ristiriitaisuus korjaili esteet ja paikkasi kaikki aukot niin tarkoin, että vaikka Pongodengo yrittikin päästä niiden ohi ja johtoihin käsiksi myös seuraavina päivinä, ei se siinä onnistunut.

Seuraavana päivänä tämä vaarallinen seikkailu oli jo unohtunut ja Pongodengo nauratti omistajiaan yrittäessään ensin jahdata häntäänsä ja sitten Tuulahduksen puhaltamia saippukuplia. Pongodengo ei millään käsittänyt, mitä nuo oudot pallot oikein olivat, jotka leijailivat sinne tänne, mutta katosivat heti kun niitä kosketti. Se vaani niitä häntä pystyssä ja silmä tarkkana, mutta vaikka se kuinka yritti, ei se saanut yhtäkään kiinni.

Eräänä iltana Pongodengo ymmärsi yhtäkkiä, että naapuritalossa asui suuri ruskea koira heti aidan toisella puolella. Pongodengo innostui havainnostaan kovasti ja se yritti tehdä tuttavuutta tuon koiran kanssa, mutta syystä tai toisesta sitä ei tuntunut Pongodengo kiinnostavan. Päinvastoin, se vain ärisi Pongodengolla ja komensi sitä pysymään kaukana. Pongodengo loukkaantui siitä verisesti. Eihän se ollut muuta kuin halunnut leikkiä ja hieroa tuttavuutta. Miksi toiset olivat niin herkkähipiäisiä, etteivät ymmärtäneet leikinpäälle yhtään mitään. Ei Pongodengo varmasti ollut tuota toista koiraa – Rex nimeltään – satuttanut, vaikka olikin näykkäissyt sitä ihan pikkuisen aidan raosta heti tavattuaan. Toiset vain olivat sellaisia ilonpilaajia ja tosikkoja.

Pongodengo oli hyvin fiksu ja kekseliäs pakkaus. Valitettavasti se suuntasi energiansa kovin usein pahantekoon. Toisaalta se kyllä mieluusti leikki Tuulahduksen kanssa istumaan ja maahan menoa, paikallaan pysymistä ja luokse tuloa, kunhan Tuulahdus vain aina muisti antaa jotain hyvää palkaksi. Pongodengo oppi lähes mitä tahansa todella nopeasti, mutta yleensä se ei jaksanut hyödyntää oppimaansa. Kyllä se siitä huolimatta oli aivan mainio pakkaus, yhtä aikaa sekä kiusanhenki että ilopilleri.

 

5.    Ihme pitkäkorva

 

Heti ensimmäisenä iltanaan uudessa kodissa, Pongodengo oli kiinnittänyt huomiota tuohon outoon koirankaltaiseen eläimeen, jolla oli pitkät korvat ja asuntonaan heinää täynnä oleva aitaus. Ensin Pongodengo oli hieman pelännyt sitä, asia jota Pongodengo ei myöntänyt edes itselleen, mutta lopulta kumpikin tahoillaan tottui toisiinsa. Pongodengo meni jopa niin pitkälle, että se yritti vähän väliä kivuta tuon toisen pieneen aitaukseen. Valitettavasti Pongodengo ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kekseliäs ohittaakseen tuota läpäisemätöntä ristikkoa, ja siksi se joutui tyytymään otuksen tarkkailuun etäältä.

Tuulahdus päästi tuon kani-baniksi kutsumansa otuksen joka päivä lattialle jaloittelemaan. Pongodengo olisi ollut muuten kovin innoissaan noista hetkistä, ellei Tuulahdus olisi ollut niin ilkeä ja sydämetön, että hän sulki Pongodengon aina tuoksi ajaksi pieneen koppaan. Pongodengo ei siis silloinkaan päässyt tosissaan tutkimaan kani-bania ja sitä alkoi koko tilanne kiusata tavanomaisesti. Pian Pongodengon aamurutiineihin kuului kani-banin aitauksen tarkastus, otuksen nuuskaisu aitauksen kaltereiden lävitse ja tuomitseva vilkaisu Tuulahduksen suuntaan. Pitkän aikaa tämä tällainen touhu jatkui, kunnes koitti päivä, jota Pongodengo oli odottanut.

Aamu ja päivä olivat kuluneet Pongodengon osalta tavalliseen tapaan. Oli ollut riehumista, syöpöttelyä, riehumista, nukkumista, lelujen retuuttamista, kani-banin haistelemista ja jälleen riehumista. Sitten koitti hetki, jolloin Tuulahdus taas nousi päästääkseen kani-banin vapaaksi. Tällä kertaa Tuulahdus ei kuitenkaan astellutkaan ensin Pongodengon luo lukitakseen sitä jälleen koppaan. Pongodengo katseli nenä väristen, korvat tarkkana ja silmät kiiluen, kuinka Tuulahdus kulki kani-banin luo, kohotti aitauksen kantta, nosti otuksen syliinsä ja istahti sitten lattialle kani-bani turvallisesti jalkojensa päällä. Voiko tämä olla mahdollista?

Pongodengo riensi innokkaasti Tuulahduksen luo. Sen häntä heilui ja se oli yhtä suurta kieputusta ja kiemurtelua. Se oli jo tunkemassa kuononsa kovakouraisesti tuon otuksen turkkiin, mutta silloin Tuulahdus komensi tiukkaan sävyyn Pongodengoa rauhoittumaan. Pongodengo luimisti korviaan, mutta tottelevaisesti se lähestyi kani-bania tällä kertaa hieman rauhallisemmin. Kani-banin korvat värähtelivät, silmät tuijottivat hieman pelästyneesti sivuille ja nenä nöpötti lähes huomaamattomasti. Mutta kun Pongodengo lähestyi, myös kani-bani kohotti hieman päätään ja lopulta niiden kuonot koskettivat.

Pongodengo säikähti kani-bania enemmän ja pieni koiranpentumme kavahti nopeasti hieman taaksepäin. Kani-bani sen sijaan rupesi hitaasti liikkumaan ja Tuulahduksen tarkkaavaisen katseen alaisena se alkoi loikkivin askelin lähestyä Pongodengoa. Pongodengo oli aivan jähmettynyt. Tuntui kuin Pongodengo olisi joutunut lumouksen valtaan. Oli kuin Pongodengo olisi ollut pelosta jäykistynyt saalis, jota metsästäjä lähestyi. Kani-bani hypähti jälleen lähemmäksi ja siinä samassa Pongodengo ja kani-bani olivat vieretysten.

Jonkin aikaa kumpikin vain haisteli toisiaan välttäen äkkinäisiä liikkeitä. Kani-banin pelottomuus oli kuitenkin Pongodengolle hieman liikaa ja se lähtikin yhtäkkiä tuota otusta karkuun. Pongodengo peräytyi aina sohvan nurkalle asti, missä se hieman kumeasti urahdellen ja haukkuen varoitti toista lähestymästä.

Mutta kani-bani ei ollut koira. Se oli vilkas ja utelias kani, joka ei koskaan ollut joutunut varomaan koiria tai muita luontaisia vihollisiaan. Se ei siis pitkäksi aikaa jäänyt paikoillensa ihmettelemään. Pian kani hyppeli lattialla iloisesti sinne tänne. Aina toisinaan se lähestyi Pongodengoa, mutta tuli aina viime hetkellä toisiin ajatuksiin kaartaen taas pois. Pongodengo puolestaan pysyi paikallaan tarkkailemassa toisen edesottamuksia. Kumpikin oli ilmeisen kiinnostunut toisesta, mutta kumpikaan ei tohtinut tehdä aloitetta.

Tätä olisi voinut jatkua vaikka kuinka kauan, ellei Tuulahdus olisi lopulta ottanut kani-bania jälleen syliinsä ja kutsunut sitten Pongodengoa katsomaan. Hieman epäröiden Pongodengo hiippaili emäntänsä viereen. Katsellessaan kuinka kani-bani istui tyynesti Tuulahduksen sylissä Pongodengosta tuli hieman mustasukkainen. Miten tuollainen ihme otus, pitkäkorvainen rääpäle kehtasi olla Pongodengon emännän sylissä ikään kuin olisi aina kuulunut siihen? Tuulahdus oli Pongodengon, ei kenenkään muun. Pongodengo päättikin unohtaa turhan varovaisuuden ja sen sijaan se tyrkkäsi kani-bania miltein kovakouraisesti kylkeen.

Tulos ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä Pongodengo oli odottanut. Sen sijaan että olisi lähtenyt peloissaan karkuun kani-bani rupesi jälleen lähestymään Pongodengoa. Kani-bani livahti pois Tuulahduksen sylistä ja hetkeksi lattialle kehkeytyi oikea piiri leikki, kun kani-bani jahtasi Pongodengoa ja Pongodengo jahtasi kani-bania. Oikeastaan se oli aika hauskaa, sillä Pongodengo ei ollut pitkään aikaan voinut leikkiä kenenkään kanssa kunnon jahtaus-leikkiä.

Siitä alkoi Pongodengon ja kani-banin ystävyys.

Piirileikin päätyttyä kani-bani kyhnäsi Pongodengon vieressä ja Pongodengo virnisteli hieman hämillisen näköisenä. Toisaalta Pongodengon vaistot olivat heränneet. Syvällä sisimmässään se tiesi otuksen olevan jotain jahdattavaa ja syötävää, mutta toisaalta Pongodengo oli oikein ilahtunut saatuaan tällaisen kivan karvaisen kaverin. Hieman epäröiden Pongodengo taas nuuhki kani-bania ja lipaisipa jopa tämän korvaa. Tarkkailu paikaltaan Tuulahdus ei voinut olla hihittämättä katsellessaan outoa parivaljakkoa: Kani-bani silmät miltei ummessa nenänpää hitaasti väpättäen ja Pongodengo istumassa pää hieman kumarassa, kieli syvällä kani-banin korvassa ja silmät hämmentyneesti suunnattuina Tuulahdukseen.

Tuon päivän jälkeen Pongodengo ja ihme pitkäkorva viihtyivät mieluusti toistensa seurassa. Tämä yhteiselo ei kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta. Pongodengo oli riehakas, toisinaan turhankin kovakourainen koiran pentu, jonka perimmäiset vaistot käskivät sitä hyökkäämään kani-banin kimppuun, ja kani-bani oli kokenut vanha kani-matami, joka ei kyllä antanut kenenkään hyppiä silmilleen ilman rangaistusta.

Pongodengo kipusi myös mieluusti kani-banin häkkiin aina kun se oli avoinna ja kani-bani yritti torkkua tai syödä. Siellä se sitten rupesi pesemään tuota otusta, kerjäämään leikkeihin ja jopa nukkumaan sen vieressä. Silloin tällöin Pongodengon rajut otteet eivät kuitenkaan olleet tuon kani-banin mieleen ja se antoi Pongodengon maistaa talttamaisten hampaittensa ja terävien kynsiensä voimaa. Silloin Tuulahdus aina riensi paikalle ja vei Pongodengon muualle.

Pongodengo oli kovin innoissaan ja iloinen kani-banin seurasta ja pikku hiljaa se rupesi pitämään sitä toisena koirana. Valitettavan usein kanin pomppimisvimma sai Pongodengon jahtaamishalut heräämään ja silloin tarvittiin aina kaksijalkaista erotuomariksi. Mutta kun kani-bani vain nukkui rauhallisesti omassa nurkassaan, saattoi käydä niin, että Pongodengo hiippaili varovasti paikalle ja asettui sitten mukavasti kani-banin kylkeen kiinni. Siinä ne sitten vuorotellen nuolivat toisiaan ja nukkuivat yhdessä onnellisen näköisenä.

Pongodengon tuntevat saattavat kenties ihmetellä tätä outoa yhteisymmärrystä ja ystävyyttä mikä vallitsi pennun ja kanin välillä. Pongodengohan oli tunnetusti se kuuluisa ja peloton metsästäjä, kaikkien päällikkö. En siis ihmettele, jos olet hämmästynyt vallitsevasta tilanteesta. Mutta minä muistutan sinua, että vaikka Pongodengo on olevinaan kovin täysikasvuinen ja varma itsestään, niin se on kuitenkin vain pikkupentu, joka on joutunut eroon siskoistaan ja veljistään. Silloin jopa vain etäisesti koiraa muistuttava pikkuinen kani voi osoittautua ihanaksi kaveriksi. En kuitenkaan valehtele teille ja sano, että Pongodengo piti kani-bania vertaisenaan. Kaikkea muuta. Jopa nukkuessaan kani-banin vieressä Pongodengon uniset ajatukset toistivat muutamaa sanaa yhä uudelleen ja uudelleen: ”tämä on minun, tämä on minun, tämä on minun, minun, minun, minun…”

 

6.    Saunatontun arvoitus

 

Pongodengo oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Tämä oli melko tavatonta Pongodengolle, sillä yleensä se tunnetusti unohti ajattelun jalon taidon keksittyään omasta mielestään jotain huvittavaa. Mutta nyt Pongodengo kuitenkin mietiskeli, siitä ei voinut erehtyä.

Pongodengo istuskeli keskellä keittiön lattiaa jalat melko hassusti harallaan. Sen korvat eivät olleet pystyssä mutta eivät kyllä luimussakaan ja sen tummissa silmissä oli keskittynyt katse. Sen otsalle oli ilmestynyt mitä suloisimmat ja hellyttävimmät mietiskelyrypyt ja sen häntä oli kauniilla kaarella aseteltuna osittain tassujen ympärille.

Kaiken kaikkiaan Pongodengo oli siis kertakaikkisen ihanan ja söpön näköinen. Mutta Pongodengon mietiskelystä harvoin seurasi mitään hyvää.

Tällä kertaa Pongodengolla ei kuitenkaan ollut tavalliseen tapaan mielessään ongelmien aiheuttaminen. Itse asiassa se pohdiskeli ratkaisua erääseen arvoitukseen.

Pongodengon talossa oli outo huone. Huoneeseen pääsi vain kulkemalla läpi kaakeleilla vuoratun isohkon vesihuoneen läpi, jota kaksijalkaiset ilmeisesti kutsuivat kylpyhuoneeksi. Yleisesti ottaen Pongodengo ei pitänyt kylpyhuoneesta, sillä siellä oli mitä suurin vaara joutua vesisuihkun alle ja Pongodengo ei pitänyt erityisemmin kastumisesta, paitsi kalastaessaan käpyjä vesisaavista.

Mutta tuo toinen kylpyhuoneen vieressä oleva huone vaivasi nyt suuresti Pongodengon ajatuksia. Pongodengo oli kyllä kerran ollut siellä, mutta silloin huone oli ollut mitä tavanomaisin, mitä nyt melko tylsästi sisustettu puisine rappusineen, outoine metallihököttimineen ja himmeine valaistuksineen. Huoneessa ei ollut kertakaikkisesti mitään kiinnostavaa tai kummallista ja silti… niin silti kaksijalkaiset Rouva Herkullinen, Herra Ristiriitainen ja Pongodengon oma rakas Tuulahdus katosivat tuon huoneen pimeyteen useita kertoja viikossa. Itse asiassa melkein joka päivä.

Koskaan Pongodengoa ei otettu sinne mukaan ja Pongodengoa vaivasi nyt aivan suunnattomasti tuon huoneen tapaus. Se ei voinut käsittää, mikä siinä huoneessa veti kaksijalkaisia puoleensa. Se pelkäsi suuresti jäävänsä paitsi jostain jännittävästä, joskaan se ei parhaimmallakaan tahdolla voinut keksiä, mitä jännittävää muka tuollaisessa huoneessa voisi tapahtua. Mutta koska me kaikki tunnemme Pongodengon jo sen verran hyvin, tiedämme sen aina janoavan uusia seikkailua ja olevan tavattoman vainoharhainen, mitä tulee muiden elollisten mahdolliseen hauskanpitoon ilman sitä. Joten emme siis vakavissamme voi yllättyä kun kuulemme, että Pongodengo laati pienessä ja kekseliäässä mielessään suunnitelman.

Seuraavalla kerralla se aikoi päästä mukaan tuonne outoon huoneeseen ja ratkaista sen arvoituksen.

Sinä päivänä Pongodengo meni jo hyvissä ajoin vahtimaan kylpyhuoneen ovea. Sillä oli mukana joukko leluja, joita se repi ja retuutti suurella antaumuksella. Eihän se halunnut kenenkään aavistavan, mitä se todellisuudessa teki tuon oven luona. Valitettavasti melko pian kävi ilmeiseksi, etteivät kaksijalkaiset aikoneet sinä iltana mennä tuonne outoon huoneeseen tekemään, no tekemään sitä mitä ikinä siellä sitten tekivätkään. Hieman pettyneenä Pongodengo lähtikin sitten Tuulahduksen kanssa iltakävelylle ja kömpi sitten nukkumaan, Tuulahduksen lämpimään ja mukavaan kainaloon.

Seuraavana iltana Pongodengo yritti uudestaan. Tällä kertaa se ei joutunutkaan pettymään, vaan melko pian Pongodengon siirryttyä vahtipaikalleen Herra Ristiriitaisuus saapui mukanaan kasa suuria ja paksuja keppejä, jotka hän vei ilmeisesti ensin kylpyhuoneeseen. Pongodengo ei vielä yrittänytkään tunkea herra Ristiriitaisuuden perään, sillä se oli oppinut, että ensin tämä kävisi siellä useita kertoja yksinään ja vasta sitten Tuulahdus ja rouva Herkullinenkin saapuisivat paikalle.

Pongodengo siis odotti epätavallisen kärsivällisenä tuon kylpyhuoneen oven luona. Taisipa se hetkeksi torkahtaakin painittuaan ja tapeltuaan suuren keltaisen pehmobanaanin kansa, niin että aivan läkähtyi. Mutta kun koitti toiminnan hetki, Pongodengo oli valmiina.

Sieltä saapuivatkin jo Tuulahdus ja rouva Herkullinen mukanaan suuret ja pehmoiset pyyhkeet, joiden kulmia Pongodengo aina niin mielellään pureskeli. Pongodengo odotti aivan viime hetkeen asti, ja juuri kun Tuulahdus oli sulkemassa kylpyhuoneen oven, perässään kiinni Pongodengo livahti sisään. Tuulahdus päästi pienen hämmentyneen ulvahduksen ja rouva Herkullinen naurahti sanoen jotain, joka Pongodengon korvissa kuulosti ”taitaapa Pongodengokin haluta tulla saunatonttuilemaan” ja arvellen sanojen tarkoittavan hyvää Pongodengo heilutti iloisesti häntäänsä ja hymyili hampaat esillä ja kieli ulkona korvat terhakkaasti pystyssä.

Nyt myös Tuulahdus naurahti ja sanoi jotain sellaista kuin ”No itsepä tätä kerjäsit” ja sitten se ripusti pyyhkeen naulaan, koppasi Pongodengon kainaloonsa ja avasi sitten tuon salaperäisen huoneen oven.

Pongodengo aivan jähmettyi pelosta, hämmästyksestä ja kiinnostuksesta, kun oven auettua sitä vasten lehahti todella kuuma ja kostea ilma. Ensin Pongodengo tunsi olonsa äärettömän epämukavaksi ja se rupesi kiemurtelemaan ja vikisemään Tuulahduksen sylissä. Tämä ei kuitenkaan muuta tehnyt, kuin taputti Pongodengoa iloisesti päähän ja laski tämän sitten puiselle tasanteelle. Sitten tämä istui itse Pongodengon viereen aseteltuaan alleen ensin pienen pyyhkeen.

Pongodengo rukka oli vihdoinkin saanut selville, mitä erikoista tuossa huoneessa oli – sehän oli kuumempi kuin mikään Pongodengon aiemmin tuntema paikka – eikä se yhtään pitänyt siitä. Pongodengo olisi heti halunnut alas, mutta koska Tuulahdus ei tätä näyttänyt ymmärtävän eikä Pongodengo itse uskaltanut laskeutua noita korkeita tasanteita lattian tasolle, se joutui käymään makuulle ja kärsiä uteliaisuutensa seuraukset.

Mutta oliko tämä sittenkään niin kauhean kamalaa?

Nyt kun Pongodengo oli ollut tasanteella jo pienen tovin ja toipunut alku järkytyksestä se alkoi huomata, ettei tuo lämpö ja kosteus oikeastaan ollutkaan kovin epämukavaa. Kenties sitä ei kovin pitkään jaksaisi, mutta ei se nyt kuitenkaan kipeääkään tehnyt. Itse asiassahan se tuntui jopa aika rentouttavalta, kun lämpö säteili jokaiseen lihakseen ja lämmitti Pongodengoa hännän viittä valkoista karvatupsua myöten.

Pongodengo asettautui vielä mukavampaan asentoon ja sitä rupesi nukuttamaan. Se oli nyt täydellisesti myyty. Aina aiemmin se oli joutunut etsimään lämpöä auringon säteiden värjäämiltä lattiapinnoilta ja kiviltä eikä se osannut kuvitellakaan, että tällainen trooppinen paratiisi odotti sitä vain parin oven takana.

Mutta sitten jostain kuului pelottava sihahdus ja ilmaan lehahti kuumaa vesihöyryä. Pongodengo oli salamana hereillä ja se etsi ympäriltään vaaraa. Mutta kaikki näytti ihan normaalilta.

Pongodengo tuijotti tiiviisti tuota outoa metallimöhkylää, joka sijaitsi lattialla aivan tasanteiden vieressä ja pohti oliko se päästänyt tuon pelottavan äänen. Sitten se huomasi, että möhkylän päällä olevista kivistä yksi näytti hymyilevän. Pongodengo työnsi päätään hieman eteenpäin ja katseli herkeämättä tuota kiveä. Silloin Tuulahdus hänen vieressään otti pienestä sangosta vettä ja heitti sitä kauhalla noiden kivien päälle ja taas kuulu tuo pelottava ääni, ja ilma täyttyi kuumankosteasta höyrystä.

Pongodengo oli ihmeissään. Mikä kumma tuo otus oli, joka istui keskellä kiviä ja päästeli suustaan noita pelottavia ääniä ja kuumaa höyryä. Sitten se muisti rouva Herkullisen sanat ”taitaapa Pongodengokin haluta tulla saunatonttuilemaan” ja sen päähän pälkähti olikohan tuo kiviotus mahdollisesti jokin, jonka nimi oli saunatonttu. Olivatko he tulleet tänne tuota otusta tervehtimään? Kenties Tuulahduksen piti ruokkia sitä aivan samoin kuin Pongodengoa ja siksi he olivat tulleet tänne ja heittivät sille aina toisinaan vettä.

Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Pongodengo päätti, että niin asian täytyi olla. Se heilautti kerran iloisesti häntäänsä saunatonttua tervehtiäkseen ja sitten se kävi jälleen makuulle. Melko pian Tuulahdus kuitenkin nousi, otti Pongodengon syliinsä ja laskeutui tasanteet alas. Pongodengo katsoi vielä kerran saunatonttua ja virnisti, mutta sitten virnistys muuttui kauhun irvistykseksi.

He olivat saapuneet kylpyhuoneeseen ja Pongodengo pelkäsi joutuvansa pesulle.

Heti kun Tuulahdus laski Pongodengon maahan, tämä kipitti mahdollisimman kauaksi tuosta oudosta vettä syöksevästä letkuhirviöstä. Se laski korvansa luimuun ja yritti tekeytyä huomaamattomaksi. Kenties se auttoi tai kenties Tuulahdus ei ollut aikonutkaan pestä sitä, sillä sen sijaan että olisi ottanut Pongodengon kiinni, Tuulahdus menikin itse tuon letkuhirviön luo ja peseytyi.

Kun Tuulahdus oli valmis, hän kietoutui pyyhkeensä sisään ja avasi kylpyhuoneen oven. Pongodengo livahti heti ulos ja ravisteli sitten itseään antaumuksella. Tuulahdus oli nimittäin epähuomiossa tiputtanut muutaman vesipisaran sen päälle. Tuulahdus ei tätä kuitenkaan huomannut. Hän nosti Pongodengon vierelleen sohvalle ja silitteli ja rapsutteli sitä niistä kaikista paikoista, joista Pongodengo niin helposti kutisi.

Pongodengo oli mielissään ja kun se ajatteli tuota arvoituksellista huonetta ja sen salaperäistä asukkia se teki päätöksen.

Kun kaksijalkaiset seuraavan kerran menisivät taas tuota otusta tervehtimään, Pongodengo seuraisi perässä, vaikka sitten letkuhirviön uhalla.

 

7.    Hirmuinen vesihirviö

 

Kun Pongodengo oli viipynyt uudessa kodissaan jokusen viikon, alkoi kevät vihdoin vaihtua kunnolla kesäksi. Päivät olivat toinen toistaan kauniimpia, puut pukivat ylleen kauniin vihreän asunsa ja kaikki lumi suli suuriksi ja kylmiksi vesilammikoiksi, jotka hitaasti imeytyivät routaiseen maahan. Kaksijalkaiset ahersivat pihoillaan tehden erilaisia kunnostustöitä pitkään kestäneen talven jälkeen. Monissa taloissa haravoitiin kuin viimeistä päivää ja laitettiin kukkapenkkejä kuntoon ja toisissa istutettiin mutaiseen maahan siemeniä, joista lopulta kasvaisi kaunis vihreä ruohomatto talven aikana kuolleen tilalle.

Myös Pongodengo oli mukana auttamassa, kun Tuulahdus, herra Ristiriitaisuus ja rouva Herkullinen kävivät käsiksi pihalla odottavaan kaaokseen. Valitettavasti Pongodengon apu ei ehkä aina ollut juuri sitä, mitä kussakin tilanteessa olisi tarvittu.

Pongodengo rakasti peuhaamista. Se huomasikin hyvin pian, miten hauskoja paikkoja telmimiseen olivat nuo ruohosta kootut keot, joita herra Ristiriitaisuus teki oudolla harjaa muistuttavalla haravalla. Pongodengo piti myös tuosta metkasta haravasta, koska siitä kuului niin outo ääni ja sen ympärillä lenteli ruohotuppoja sinne tänne. Pongodengo haukkui ja ärisikin sille useaan otteeseen, mistä herra Ristiriitaisuus ei oikein pitänyt.

Koska tuo huvi kiellettiin lopulta Pongodengolta kokonaan herra Ristiriitaisuuden ilkeän ärähdyksen voimalla, oli kai aivan luonnollista, että Pongodengo päätti melko pian hyödyntää nuo täynnä kuollutta ja märkää ruohoa sisältävät pehmeät kasat.

Aluksi kukaan ei huomannut mitään. Koko piha oli aidattu, joten kaksijalkaiset eivät pitäneet tarpeellisena vahtia Pongodengon jokaista tekoa ja askelta. Pongodengo saikin kaikessa rauhassa valita suurimman ja mahtavimman kasan, jonne se sitten hyppäsi ja jonka sisällön se oli pian levittänyt ympäri pihaa. Tuo kasa hupeni hyvin äkkiä ja pian siitä ei ollut jäljellä muut kuin muutama heinätupsu muun sisällön ollessa levällään juuri haravoitua pihaa.

Tämä ei tietystikään tyydyttänyt Pongodengoa vaan se suuntasi seuraavan kasan luo, jonka kohdalla se teki saman jutun. Tällä kertaa kasa oli kuitenkin sen verran täynnä myös kaikenlaista likaa ja mutaa, että lopetettuaan leikkinsä, Pongodengo oli muuttunut väriltään melkoisen paljon tummemmaksi. Sen kuonossa oli suuria mutatäpliä ja sen koko turkki oli ihan likainen.

Mutta vieläkään kaksijalkaiset eivät huomanneet mitään.

Vasta kolmannen kasan kohdalla herra Ristiriitaisuus ryhtyi yhtäkkiä ihmettelemään, mistä johtui, että jo haravoitu alue oli täynnä ruohoa ja heinää. Silloin hän huomasi kasojen kadonneen ja voi sitä huutoa ja mekastusta, kun kaksijalkaiset tajusivat Pongodengon olevan kaiken takana. Juuri tuolla hetkellä Pongodengo oli iloisesti virnuillen rientänyt neljännen kasan luo, jonka syvyyksiin kipitti nopeasti piiloon mustana kiiltelevä koppakuoriainen. Pongodengo sukelsi tuon otuksen perään kuin saukko veteen ja olisi varmasti saanut sen kiinni, ellei Tuulahdus olisi juuri silloin päättänyt sen sijaan pyydystää Pongodengoa.

Tästä alkoi melkoinen hippaleikki, kun kaikki yrittivät tarrata Pongodengoon pennun hyppiessä kasan luota toisen luo levittäen ruohon korsia joka paikkaan. Mutta Pongodengo teki virheen ja lopulta Tuulahdus sai ilkikurisen Pongodengon kiinni. Tämän suureksi harmiksi Tuulahdus vei Pongodengon pesulle runsaiden torujen kera. Olihan Pongodengo tietysti likainen, mutta sehän kuului vain asiaan sen jälkeen, kun oli leikkinyt likaisissa ruohokasoissa. Turhaa vouhotusta tämä tällainen.

Lopulta Pongodengo pääsi takaisin pihalle, mutta sen poissa ollessa olivat kaikki kasat kadonneet. Pongodengo oli nyreissään, mutta pian se keksi kaikennäköistä uutta tekemistä. Se leikki Tuulahduksen kanssa hippaa ja vaani Herra Ristiriitaisuutta. Se jahtasi kohmeisin siivin lentäviä perhosia ja oli vähällä joutua ampiaisen pistämäksi jahdatessaan leskenlehdestä toiseen lentävää pientä herhiläistä. Mutta juuri kun herhiläinen päätti käydä vastahyökkäykseen Pongodengo huomasi kaksijalkaisten kokoontuneen suuren maassa olevan kuopan luo ja riensi sinne ennen kuin herhiläinen ehti päättä minne olisi parasta hyökätä.

Pongodengon katsellessa kaksijalkaiset ilmeisesti putsasivat tuota monttua risuista ja lehdistä ja pesivät sitä peittävää mustaa muovia erilaisilla räteillä ja lumpuilla. Pongodengo yritti hyökätä Tuulahduksen pitelemän rätin kimppuun, joka heilui niin houkuttelevasti edestakaisin Tuulahduksen käsissä, mutta tytön terävä komennus sai Pongodengon viime hetkellä perääntymään. Sen sijaan se tyytyi vain ihmettelemään, katselemaan ja tasapainoilemaan montun reunalla.

Samassa kulman takaa saapui herra Ristiriitaisuus ja hänellä oli mukanaan outo letku.  Herra Ristiriitaisuus piti sen toista päätä kädessään, mutta loppuosa laahasi kerrassaan mieltä kiihottavasti maata. Pongodengo hyppeli tuon letkun viereen ja teki vale hyökkäyksiä sen kimppuun.

Kukaan ei kiinnittänyt Pongodengoonmitään huomiota ja niinpä se saikin leikkiä letkulla kaikessa rauhassa. Se ei vain ollut kovin kiinnostava enää sen jälkeen, kun herra Ristiriitaisuus laski sen pään monttuun, sillä silloin se ei enää liikkunut lainkaan. Pongodengo olikin jo aivan kyllästynyt koko kapistukseen, kun sen suusta purskahti äkkiä kovalla kohinalla vesi suihku.

Siitäpä Pongodengo vasta säikähti ja se kipitti äkkiä kauas tuosta oudosta letkusta, joka näin yllättäen paljastuikin hirveäksi vesihirviöksi. Pongodengon kauhistuneiden silmien edessä sen suusta syöksyi vettä yhä enemmän ja enemmän valuen tuohon mustaan monttuun. Vettä, vettä, aina vain vettä.

Odoteltuaan melkoisen tovin Pongodengo kuitenkin huomasi, ettei vesihirviö tehnyt muuta kuin syöksi kidastaan vettä. Siksipä se päättikin lähestyä tuota hirvitystä uudelleen. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Pongodengo kävi ja kun mitään pahaa ei tapahtunutkaan, se tassullaan hieman läppäisi letkua, jolloin vesisuihku heilahti.

Pongodengo kavahti säikkynä taaksepäin, mutta ilmeisesti se ei tuntenut sanontaa ”uteliaisuus se kissaltakin hengen vei” sillä tuota pikaa se oli taas läpsimässä letkua ja katselemassa, kuinka vesisuihku sen seurauksena hyppi iloisesti mustan muovin pinnalla.

Seuraavan teon olisi kenties voinut ennalta arvata, sillä Pongodengo ei ole tunnettu pitkäjänteisyydestään. Nopeasti se kyllästyi letkulla leikkimiseen ja alkoikin sen sijaan pyydystää itse vesisuihkua.

Tuulahduksen hihittäessä vieressä ja liikutellessa letkua hitaasti edestakaisin Pongodengo hyppeli tassut ojossa sinne tänne yrittäen saada kiinni tuon märän suihkun, jota vesihirviö sylki suustaan. Pongodengon pettymykseksi vesi ei kuitenkaan pysynyt sen tassujen alla, vaan se suihkusi joka suuntaan ja pian Pongodengon jalat olivat ihan märät.

Kerrankin Pongodengo ei välittänyt veden aiheuttamasta epämiellyttävästä tunteesta, sillä se leikki suurta saalistajaa, joka pelottomasti aikoi pyydystää kauhean vesihirviön. Niinpä se sinnikkäästi jahtasi vesisuihkua ja hyppäsi nopeasti taaksepäin aina kun Tuulahdus suuntasi suihkun sitä kohti.

Mutta Pongodengon huomaamatta, oli tuo monttu alkanut täyttyä vedellä. Monttu oli rakennettu porrasmaisesti ja pian tasanne toisensa jälkeen täyttyi jäätävän kylmällä vedellä. Pongodengo oli kuitenkin liiaksi metsästyksensä lumoissa, jotta se olisi osannut olla varuillaan ja niinpä Pongodengo hypähtäessään jälleen kerran vesisuihkua karkuun, se astuikin harhaan ja tippui suoraan veden vallassa olevalle tasanteelle.

Pongodengo oli aivan järkyttynyt. Siinä se nyt seisoi litimärkänä kaulaansa myöten jäätävässä vedessä. Sen korva olivat luimussa, ja yhtä nopeasti kuin se oli veteen tipahtanut, se kiipesi sieltä pois ja porhalsi mahdollisimman kauaksi koko montusta. Pian se kyhjötti terassin kulmalla vettä valuen ja kylmästä täristen tuijottaen pahansuovasti tuota vesihirviö, joka oli sen ansaan saattanut. Pongodengon korvissa veden lirinä ja lotina kuulosti nyt vahingoniloiselta naurulta eikä lainkaan hauskalta.

Siinä samassa Tuulahdus saapui voivotellen Pongodengon viereen ja riensi avaamaan oven, jotta Pongodengo pääsisi sisälle lämpimään. Harmissaan ja kylmästä kankeana Pongodengo seurasi Tuulahdusta ovesta sisään vesihirviötä tuimasti vielä vilkaisten ja ajatuksissaan sanat: ”Voitit ehkä tämän erän, mutta odotapa vain. Nii-in, odotapa vain seuraavaa kertaa.”

 

8.    Ilopilleri

 

Pongodengo istui sohvalla aivan kiinni Tuulahduksen kyljessä. Tuulahdus itse oli ajautunut aivan sohvan toisen käsinojan tuntumaan, mutta se ei häntä haitannut. Mitä vain oman pienen ja rakkaan Pongodengon vuoksi. Tuulahdus rakasti Pongodengoa aivan suunnattomasti ja myös Pongodengo viihtyi pikkuemäntänsä seurassa. He eivät koskaan malttaneet olla toisistaan erossa pitkiä aikoja, vaikka toki koulu ja harrastukset pakottivatkin Tuulahduksen aina välillä jättämään Pongodengon yksin.

Nyt he kuitenkin viettivät jälleen iltaa yhdessä. Pongodengo torkkui Tuulahduksen lämpimässä kyljessä ja näki unia makoisista makkaroista, lihavista ja mehuisista kinkunkuista, linnuista ja oravista joita jahdata ja kaikesta sellaisesta, mistä nuori koiranpentu uneksii. Tuulahdus puolestaan kirjoitti jotain pieneen vihkoon silittäen aina silloin tällöin Pongodengon päätä ja katsahtaen sitä silmät täynnä rakkautta.

Mitä kaikkea he olivatkaan vaivaisen kuukauden aikana ehtineet kokea. Tuulahdus ei ollut arvannut, mitä kaikkea pienen koiranpennut ostaminen, toisi tullessaan. Tuulahdus oli aivan hulluna Pongodengoon ja mietti vain koko ajan, mitä kaikkea tekisi Pongodengon kanssa tai mitä hän sille ostaisi.

Pongodengo oli puolestaan aivan hullaantunut Tuulahdukseen. Ensisilmäyksellä herännyt kiinnostus ja ihastus olivat muuttuneet syväksi kiintymykseksi, ja vaikkei se tarkoittanutkaan sitä, että Pongodengo olisi joka suhteessa hyväksynyt Tuulahduksen ylivallan, niin he olivat kuitenkin mitä parhain tiimi ja ikuiset ystävät.

Kumpikin viihtyi parhaiten juuri toisen seurassa.

Pongodengo raotti hieman silmiään ja vilkaisi, vieläkö Tuulahdus kirjoitteli jotain vihkoonsa. Enää sitä ei kiinnostanut suin päin syöksyä tuo rapisevan paperilehtiön kimppuun, mutta se virnuili muistellessaan niitä kaikkia kertoja, kun Tuulahdus oli juossut vihkoa suussaan pitävän Pongodengon perässä huutaen ja käskien.

Tuulahduksen otsa oli mietteliäässä rypyssä ja hän mutristeli suutaan. Vihkoonsa hän teki koko ajan pieniä merkintöjä. Välillä hän laiskuuttaan yliviivasi sanoja ja kirjoitti viereen uudet. Hän oli täysin keskittynyt kirjoittamiseen, mutta ei se Pongodengoa haitannut. Se tiesi että Tuulahdus olisi aina sen.

Yhtäkkiä Tuulahdus henkäisi tyytyväisenä. Hän kohensi ryhtiään ja katsoi sitten Pongodengoa ”No niin pirpana. Sain sen nyt valmiiksi. Haluatko kuulla?”

Pongodengo katsahti Tuulahdusta kohteliaan kiinnostuneesti ja heilautti hieman häntäänsä. Sen kasvoilla leikki pieni koiramainen virne ja sen silmät olivat hyvin viisaat ja täynnä kiintymystä tuota toisinaan hieman omituista emäntää kohtaan.

Tuulahdus hymyili ja antoi Pongodengolle nopeasti rutistuksen kuiskuttaen ”minä niin rakastan sinua” sitten hän suoristautui ja rykäisi ja lausui. ”Tämä on runo, jonka nimi on Ilopilleri” Sitten hän alkoi lausua vakaalla tasaisella äänellä.

 

Mistä tunnistat ilopillerin,
tuon veitikan, hurmurin?
Sillä on pystyt ja suuret korvat,
kiiltävä turkki, kauniit karvat.
Koskaan ei ole murheellinen.
Koskaan ei ole kiukkuinen.
Emäntää, isäntää rakastaa,
sydäntä ei löydy suurempaa.
Elämäntehtävänään naurattamista pitää.
Aina vain kepposia keksii lisää.
Kun mietit sitä, rakkaus täyttää,
sydämes pienen, sulle taivaan näyttää.
Sille haluat tarjota vain parasta.
Se osaa aina vetää oikeasta narusta.
Sänkysi valtaa, herkutkin varastaa,
aina riehuu, et silti halua kadottaa.
Saunan lauteillakin viihtyy,
kylpyseuraksi liittyy.
Ketterästi sohvilla kiipeilee,
joka pinteestä itsensä pois rimpuilee.
Haukkuu, vaarasta varoittaa.
pianoakin osaa soittaa.
Ystäväsi on iloissa, suruissa.
Ystäväsi on hyvässä, pahassa.
Toisinaan meinaa siihen hermot mennä.
Ei kaikkialle sen mukana ennä.
Aina hauskuuttaa, naurattaa.
Aina iloisesti virnistää.
Aina hymyn saa nousemaan huulille.
Aina saa ilonkyyneleet silmille.
Parempaa kumppania on vaikea löytää.
Se itsensä suhun eliniäksi köyttää.
Tästä tunnet siis ilopillerin,
joka voittaa söpöimmänkin hillerin.
Suuret korvat, pitkä häntä.
Viisaat silmät, timantti panta.
Turkki sametin pehmoinen.
Tassuistaan ketterä, iloinen.
Makea aina maistuu hälle,
Ilopillerille tälle,
jolla ei ole huonoa päivää,
ei mielessä huolen häivää.

 

Kun hän vihdoin hiljeni ja katsoi jälleen Pongodengoon, se loikkasi ketterästi Tuulahduksen viereen ja antoi tälle oikein ison ja märän pusun keskelle naamaa. Tuulahdus naurahti ja tokaisi ”sinä siis pidit siitä.” Sitten kumpikin vaipui jälleen hiljaisuuteen, sillä sanoja ei tarvittu. Kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli.

Tuulahdus oli vihdoin löytänyt oman pienen ilopillerinsä. 

Vastaa