Neiti Averna aka Befrica’s Hera saapui Suomeen!

Huolimatta koronan tuomista haasteista, sain kesäkuun alussa viimein toteutettua pitkällisen haaveeni ja tuotua laumanvahvistusta podengolaumaani ulkomailta, Norjan Raufossista. Avernan äiti Befrica’s Bambi kiinnitti huomioni jo aivan pikkupentuna ja olenkin seurannut Bambin kehittymistä aktiivisesti facebookissa jo useamman vuoden ajan. Kun Bambin ensimmäisen pentueen tyttö muutti Suomeen 2020 keväällä, kiinnostus omaan Bambin jälkeläiseen kasvoi entisestään. Loppuvuodesta 2020 kyselin Sirun ja Gaian kasvattajien (kennel Beoline) kiinnostusta tuoda pentu yhdessä Suomeen ja näin päädyin ottamaan yhteyttä Norjaan, Befrica’s kenneliin. Näin meille muutti kesäkuun alussa pieni mutta kaunis ja pippurinen Befrica’s Hera aka Averna.

Averna uudessa kodissaan

Bembin pennut, uros ja narttu, syntyivät 10.2.2021. Kasvattaja Bent tarjosi heti tyttöä juuri meille ja näin varsinainen jännityksen aihe sai alkaa – kuinka saada tyttö näin korona aikana Suomeen. Norjan rajat menivät käytännössä kokonaan kiinni pian pentujen syntymän jälkeen. Vain aivan välttämätön työmatka liikenne sallittiin maahan, joten meillä ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä luovutusikäistä neitiä hakemaan, vaikka tämän hetken säädökset sallisivat jo 8-viikkoisen pennun tuonnin Norjasta suoraan Suomeen. Maltamattomana kyselin myös mahdollista lentokummia tytölle, mutta mikäli pentu ei matkusta maasta toiseen omistajansa mukana, vaatii tuonti melkoisesti byrokratiaa. Päädyimmekin lopulta odottamaan löystyisivätkö rajoitukset ja pääsisimmekö hakemaan tytön myöhemmin keväällä itse.

Laivassa matkalla Ruotsiin

Koska Norjan rajat pysyivät kiinni, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopulta ajaa Norjaan Ruotsin kautta ja treffata kirjaimellisesti rajalla. Koska itselläni oli töitä kesäkuun 5. päivään asti, Averna joutui odottamaan Norjassa rokotusten varoajan (Ruotsin kautta tuodessa pennulla pitää olla voimassa oleva rabies-rokote) päättymisen jälkeen vielä ylimääräisen puolitoistaviikkoa. Lauantaina heti töiden loputtua ajoin saman tien Raisioon koronatestiin ja sunnuntai iltana 6.6. hyppäsimme Petrin (kennel Beoline) kanssa Ruotsiin menevään laivaan. Maanantai aamusta lähdimme puoli seitsämän aikoihin ajelemaan kohti Norjan rajaa. Pysähdyimme vain kerran tankkaamaan ja pitämään vessataukoa. Pääsimmekin hyvissä ajoin rajalle, missä Averna, Bambi ja kasvattaja Bent meitä jo odottivatkin.

Averna viimeistä kertaa yhdessä äitinsä Bambin kanssa

Koska matkaa oli vielä edessä, emme jääneet pitkäksi aikaa rajalle seurustelemaan, vaan starttasimme autolla pian takaisin päin. Avernasta on kovaa vauhtia tulossa laumamme hemmotelluin pikkupode (heti Windyn jälkeen) ja matkan rajalta takaisin satamaan neiti saikin nukkua sylissäni. Averna oli koko ajomatkan todella rauhallinen. Suurimman osan aikaa hän nukkui ja hereillä ollessaankin hän vain vähän vilkuili ympärilleen. Edes satamassa neitiä ei pelottanut. Laivassa Averna sai ennen nukkumaanmenoa viimein kunnollisen hepulikohtauksen, mutta sen jälkeen hän nukkui nätisti koko yön, tietenkin vierelläni tyynyllä.

Matka autossa taittui nätisti sylissä istuen ja nukkuen
Satamassa olokaan ei hirvittänyt
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 15.jpg
Laivassakin oltiin näin rauhallisia

Tiistai aamusta laiva saapui Naantalin satamaan ja varsinainen kotimatka sai alkaa. Kilometrejä pelkästään Ruotsin päässä kertyi lopulta 976, joten istumalihakset olivat kyllä kovalla koetuksella. Mutta tietenkin reissu oli sen arvoinen, sillä nyt Averna on saanut jo kuukauden ajan ilahduttaa meidän laumamme elämää lunastaen paikkansa meidän kaikkien sydämessä. Avernan rohkeus sai heti kaikki muut koirat hyväksymään tytön osaksi laumaa ja nyt tyttö tulee ja menee muun lauman jatkeena aivan kuin hän olisi aina asunut täällä. Itsesuojeluvaistoa Avernalla ei ole nimeksikään (mikä ei sinänsä yllätä podengon kohdalla) ja hereillä ollessaan neiti on koko ajan säätämässä jotakin. Toisaalta tytöllä on myös aivan loistavat unenlahjat ja alusta asti neiti on nukkunut yönsä ilman mitään ongelmia. Averna on myös melkein kokonaan jo sisäsiisti.

Avernan kutsumanimi noudattaa podengojeni nimeämisteemaa. Roomalaisessa mytologiassa manalan jumalatar Persefonea on kutsuttu nimellä Averna. Nimi voi viitata myös roomalaiseen Juno-jumalattareen (kutsuttu myös nimellä Juno Averna), joka on ollut roomalaisten vastine Kreikan jumalatar Heralle. Olikin aivan loistava sattuma, että myös tytön rekisterinimi on Befrica’s Hera. Olisin mielelläni jättänyt Heran tytön kutsumanimeksi, mutta haluan ulkomaantuonneillani olevan nimessään 6 kirjainta erotuksena omien kasvattieni 5:stä kirjaimesta ja muiden Suomessa syntyneiden podengojen 4:stä kirjaimesta. Todennäköisesti Averna tulee kuitenkin saamaan nopeasti myös lempinimiä ja jo nyt neitiä kutsutaan Aviksi, Vernaksi, Apinaksi ja Vernuskaksi, sekä myös kaulalla olevan kulkusen takia Helinäksi (kulkusen avulla siis tiedän, missä päin tonttia neiti suunnilleen liikkuu, kun luoksetulo ei ihan aina vielä onnistu). Eiköhän neidin pää saada nopeasti sekaisin näillä variaatioilla =D

Averna jää todennäköisesti pieneksi, mutta muuten rakenteellisesti kaikki palikat ovat omaan silmääni erinomaisesti kohdillaan. Avernan luonne on myös osoittautunut heti alusta alkaen aivan mahtavaksi. Tyttö seikkailee mökin jättipihalla mitään pelkäämättä ja heti alusta alkaen Averna on ollut jättilaumassamme kuin kotonaan. Odotukset tämän tytön suhteen ovat korkealla. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millainen prinsessa ja diiva tästä tytöstä kasvaa.

Kun maastokärpänen puraisee

Tämä teksti on julkaistu alunperin PoPo-lehdessä 2/2020

Portugalinpodengo on yksi niistä vitosryhmän alkukantaisista roduista, joilla on oikeus osallistua vinttikoirien juoksukisoihin. Suomessa portugalinpodengot ovat harrastaneet pääasiassa maastojuoksua, mutta kiinnostusta myös ajuekisoihin herätellään paraikaa. Kenties podengoja nähdään tulevaisuudessa aiempaa useammin paitsi maasto- myös ajuekisoissa.

Itse olen vielä aivan noviisi juoksuharrastuksen parissa, joten en voi sanoa kirjoittavani tätä artikkelia millään kovin syvällä kokemuksen rintaäänellä. Kiinnostus lajiin saattoi syttyä jo ensimmäisen podengon myötä 2007, mutta uskaltauduin oikeasti kokeilemaan kisaamista vasta syksyllä 2019. Onneksi lajin parissa on useita pidempään kisanneita konkareita, joilta on voinut kysyä neuvoa ja apua tarvittaessa. Myös tunnelma kisapaikoilla on ollut mukavan rento ja uutenakin harrastajana on saanut tuntea olonsa tervetulleeksi lajin pariin. 

Maastojuoksukisoissa koirat juoksevat pareittain vieheen perässä “radalla”, jonka tulisi sijaita vaihtelevassa maastossa esimerkiksi pellolla tai hiekkakuopalla. Tarkoituksena on jäljitellä mahdollisimman hyvin metsästystä luonnon olosuhteissa ja tuomarit antavat koirille suorituksen aikana pisteitä nopeuden, innokkuuden, kestävyyden, vieheen ajokyvyn ja seuraamisen perusteella. Podengot erotellaan kisoissa ainoastaan koon mukaan niin, että pienet podengot juoksevat omassa luokassaan ja keskikoiset omassaan. Karvanlaadulla tai sukupuolella ei siis podengojen kohdalla ole väliä toisin kuin sellaisissa roduissa, joissa kisaajia on huomattavasti enemmän. 

Aloitin oman maastoharrastukseni kunnolla tosiaan vasta syksyllä 2019. Minulla on hyvä onni asua Harjavallassa, missä Lännen vinttikoirat järjestävät keväällä ja syksyllä maastotreenejä, joten harjoitteleminen on ainakin helppoa. Viehetreenejä järjestetään myös esimerkiksi Hyvinkäällä, Helsingissä ja Tampereella. Parhaiten treenimahdollisuudet selviävät eri alueiden vinttikoirakerhojen ja -yhdistysten kotisivujen kautta. Itse kävin joskus vuosia sitten muutaman podengon kanssa kokeilemassa maastotreenejä myös Hyvinkäällä ja koirilta olisi jo silloin intoa löytynyt. Silloin harrastus jäi kuitenkin vielä siihen, pääasiassa siksi, että tein kisavarusteiden hankkimisesta itselleni ylitsepääsemättömän ongelman. 

Jotta koira voisi juosta kisoissa, pitää koiralle hankkia paitsi Vinttikoiraliiton kisakirja, myös kuonokoppa ja kisamantelit. Nykyisin näiden varusteiden hankinta on jo huomattavasti helpompaa, sillä Suomessa toimii kaksi vinttikoiriin erikoistunutta verkkokauppaa: Kepeä Taival ja Dogster. Molempien kautta on mahdollista saada apua oikeiden varusteiden hankintaan. Hyväksyttyjä kuonokoppamalleja ovat niin kutsuttu brittikoppa sekä ylhäältä avoin aussikoppa. Kisamanteleita kannattaa heti hankkia kaksi: valkoinen ja punainen tai vaihtoehtoisesti sininen ja punainen. Ajuekisassa on käytössä kaikki kolme väriä, sillä koirat juoksevat ja kisaavat nimensä mukaisesti kolmen koiran ajueena. 

Olin itse jo melkein kokonaan unohtanut maastojuoksun yhtenä harrastusvaihtoehtona, kun päädyin suoraan sanottuna hieman hetken mielijohteesta käymään Freya-podengoni ja tämän Alvin-veljen kanssa Harjavallan treeneissä. Molemmat ovat siis pieniä podengoja. En odottanut treeneiltä oikeastaan yhtään mitään. Siksi olikin täydellinen yllätys, kun erityisesti Freya pinkaisi kuin salama vieheen perään. Kokeilin samaa myös keskaripodengoni kanssa, mutta Hestia-neiti katosi heti vieheen pysähdyttyä metsään etsimään uutta saalista – ja juoksuttamaan minua ja kaveriani pitkin maita ja mantuja. Toista kertaa en ole uskaltanut tyttöä vapaaksi päästää, sillä vapaaksi päästyään tytön korvat katoavat kokonaan työmoodin iskiessä päälle. Sen sijaan Freyan kanssa päädyin treeneihin pian uudestaan, tällä kertaa Freyan Junnu-veljen kanssa. Jälleen Freya oli aivan intoa täynnä ja tästä itsekin innostuneena ja kaverini patistuksesta, aloin tosissani miettiä ihan kisoihin asti tähtäämistä. 

Varusteiden hankinta tuntui kuitenkin edelleen hankalalta, koska en oikein tiennyt sopisiko Freyalle ja Junnulle paremmin brittikkoppa vai aussikoppa. Onneksi kaverini vinkkasi yhtenä sunnuntaina Dogsterin porukoiden olevan Mustialassa kisaamassa ja koska itse olin tuolloin viereisessä kunnassa mökkeilemässä, päädyin ajamaan Freyan ja Junnun kanssa Mustialaan. Asiantuntijan käsissä kaksikolle löytyi nopeasti oikean kokoiset brittikopat, jotka pienen muokkauksen jälkeen olivat kisakunnossa. Onneksi en joutunut itse kuonokoppia tuunailemaan, sillä aloittelijana olisi aika nopeasti voinut mennä sormi suuhun. Jos itsellä ei ole kokemusta oikeanlaisista kuonokopista, kannattaakin rohkeasti kysyä apua pidempään kisanneilta tai pyytää myyjän apua sovitustilanteessa. 

Kuonokoppien ja mantelien hankinnan jälkeen laitoin saman tien myös kisakirjat tilaukseen ja aloin suunnitella ensimmäisiä kisoja. Menin jälleen treeneihin Freyan ja Junnun kanssa vain huomatakseni, että Junnu ei itse asiassa seurannut juostessaan viehettä vain toisia koiria. Junnun suhteen kisahaaveet kariutuivatkin siihen, mutta Freya oli edelleen kuin liimattu vieheen perään ja selvästi todella onnellinen saadessaan toteuttaa viettiään. Samoissa treeneissä oli muitakin podengoja, joten Freya pääsi kokeilemaan myös vieraan koiran kanssa juoksemista. Koska sekin sujui ongelmitta, uskaltauduin ilmoittamaan tytön Helsingin kisoihin vähän sellaisella asenteella, että mennään nyt edes kerran kokeilemaan.      

Koirat juoksevat maastokisoissa kaksi kertaa: alkuerän ja finaalin, jonne pääsevät alkuerästä riittävän suuren pistemäärän saavuttaneet koirat. Ennen molempia juoksuja, koiran pitää läpäistä lääkärintarkistus, jossa huolehditaan koiran olevan fyysisesti siinä kunnossa, että juoksemisesta ei ole koiralle haittaa. Kisoissa juostava matka on yleensä 500–700 metriä, mikä pistää koiran kropan koville. Ennen suoritusta koiraa pitää muistaa liikuttaa riittävästi, jotta lihakset ovat lämpimät ennen juoksua. Samasta syystä on tärkeää liikuttaa koiraa myös suorituksen jälkeen, jotta kroppa ehtii kunnolla palautua.

Ensimmäisissä kisoissa Freyan kanssa olin todella jännittynyt ja sen takia suurimman osan aikaa aivan pallo hukassa. Onneksi whippettiensä kanssa kisaava kaverini ja muut paikalla olevat podengojen omistajat neuvoivat koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näin osasin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan silloinkin, kun minulla ei ollut hajuakaan, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Vaikka olin lukenut maastojuoksukisojen sääntöjä ja ohjeita, eivät ne olleet jääneet erityisen hyvin päähän ja tukeuduin vahvasti muiden harrastajien apuun.

Jännittävän odotuksen jälkeen koitti viimein Freyan ensimmäisen kisajuoksun aika. Olin saanut näytettyä Freyalle muiden koirien juoksuja ja tyttö oli radalle päästessään jo täynnä intoa. Kun viehe lähti liikkeelle myös Freya singahti matkaan, vaikka minulla oli ja on edelleen paljon opittavaa koiran sujuvasta lähettämisestä. Suurin osa radasta jäi piiloon katseilta. Minulla ei siis ollut aavistustakaan, kuinka innokkaasti Freya seurasi viehettä radalla, joka oli huomattavasti pidempi kuin Harjavallan treeneissä. Muistan, kuinka sydämeni hakkasi ja pidättelin lähes hengitystäni siihen asti, kunnes viehe tuli uudestaan näkyviin – molemmat koirat edelleen tiiviisti perässään, jolloin uskalsin viimein hymyillä helpotuksesta. 

Ensimmäisiä pisteitä odotellessani en oikeastaan edes pohtinut Freyan tulosta. Olin vain tyytyväinen, että neiti oli juossut koko radan läpi eikä ollut päättänyt lähteä tutkimusmatkalle kesken kaiken. Kun pisteet tulivat, en tajunnut niistä vielä yhtään mitään, kunnes kaverini alkoi hihkua ja selittää Freyan olevan ensimmäisessä maastosertissään kiinni. Tämän jälkeen finaalin odottelu olikin vielä entistä jännittävämpää, sillä onnistuneen suorituksen jälkeen odotukset olivat luonnollisesti kohonneet korkeammiksi. Kun finaalijuoksu alkoi, olin varma sertin menevän sivu suun heti lähdössä, sillä Freya lähti välittömästi juoksemaan oikealle, aivan eri suuntaan vieheen kanssa.

Harjavallan treeneissä on ollut selvästi yksi iso puute. Siellä treenirata on käytännössä joka kerta samanlainen. Ensin viehe lähtee suoraan ja kaartaa sitten oikealle. Helsingin alkuerässä viehe teki aluksi saman liikkeen ja jo silloin Freya selvästi ennakoi vieheen ensimmäistä kaarrosta. Se ei vain ollut niin silmiinpistävä virhe, koska viehe lähti alkusuoran jälkeen kulkemaan oikealle. Finaalissa viehe lähti sen sijaan ensimmäisen suoran jälkeen vasemmalle, joten Freyan treeneissä opittu malli ennakoida vieheen kaartamista oikealle, johti Freyan tällä kertaa aivan väärään suuntaan. 

Onneksi Freya on aina ollut todellinen sisupussi ja tajuttuaan virheensä, tyttö ei suinkaan luovuttanut. Hetken hämmennyksen jälkeen Freya vaihtoi suuntaa ja lähti uudestaan vieheen perään. Tässä kohtaa koirat katosivat hetkeksi näkyvistä, mutta kun viehe tuli seuraavan kerran esiin, Freya oli saanut sen paitsi kiinni, ohittanut myös kisakumppaninsa. Freyan pisteet olivat finaalissa loppujen lopuksi vain hieman alkuerää huonommat ja ne riittivät Freyan ensimmäiseen sertiin ja podengojen kisan toiseen sijaan.

Freyan ekat kisat takasivat sen, että maastojuoksuharrastus ei todellakaan ollut jäämässä tähän. Valitettavasti edessä oli pitkä tauko, koska Freyalle syntyivät myös ensimmäiset pennut seuraavan vuoden huhtikuussa ja korona-tilanne perui monia kisoja. Pääsimme kuitenkin kokeilemaan kisaamista uudestaan Vimpeliin elokuussa 2020. Jos joku olisi joskus sanonut minulle, että olisin koiraharrastuksen takia valmis ajamaan yksikseni melkein neljän tunnin päähän, olisin todennäköisesti vain nauranut epäuskoisesti. Näyttelymatkatkin olen pyrkinyt pitämään maksimissaan parin tunnin ajomatkan päässä. No en naura enää, sillä Vimpelin Derby kisat houkuttelivat niin, että päädyin laittamaan osan laumasta hoitoon ja ajelemaan viikonlopun aikana yli 600 kilometriä päästäkseni Freyan kanssa uudestaan juoksemaan. 

Vimpelin kisat kestivät todella pitkään. Päivä oli yhtä suurta odottelua sateisessa säässä. Jostain syystä se kaikki oli kuitenkin sen arvoista siinä kohtaa, kun Freya pääsi juoksemaan ja näin jälleen, kuinka tyttö oikeasti nauttii vieheen perässä pinkomisesta! Jo vieheen ääni saa neidin sekaisin. Se on toisaalta hieman ikäväkin asia, sillä ilmeisesti junan äänet ovat sen verran lähellä vieheen ääntä, että Freya jahtaisi kotona nykyisin myös junia. Vimpelin kisoissa Freyan kunto ei vielä ollut ihan kohdillaan pentujen jäljiltä, vaikka Hestia-keskari oli kesän aikana tehnyt parhaansa juoksuttaakseen ystävänsä takaisin kisakuntoon. Hyvin tyttö pysyi silti kisakumppaneidensa vauhdissa. Finaalilähdössä Freya päästi vieheen perään singotessaan niin kovan äänen, että lähettäjä kysyi leikillään, astuinko kenties tytön varpaille. Sama into säilyi koko juoksun ja saadessaan vieheen kiinni, Freya oli heittäytyä vatsalleen sen päälle asenteella “tämä on minun”. 

Finaalin pisteiden odotus oli suorastaan hermoja raastavaa. Varsinkin kun podengot olivat kisojen viimeinen rotu ja kaikki muut saivat tietää tuloksensa ennen meitä ja kisapaikka tyhjeni pikkuhiljaa koirista ja ihmisistä. Pari kertaa jopa harkitsin livahtamista paikalta, koska tiesin tulevan kotimatkan olevan pitkä. Mukavassa seurassa onneksi viihtyi, vaikka ilta pimeni ja tulokset podengojen osalta vain viipyivät. Lopulta odotus onneksi palkittiin ja selvisi, että Freya oli juossut itselleen toisen sertinsä. Adrenaliini ja hyvä fiilis pitivät minut hereillä auton ratissa eikä edes kotimatkaa varjostaneet kaatosade ja ukkonen latistaneet tunnelmaa. 

Vimpelin kisojen jälkeen toiveissa oli osallistua Freyan kanssa syksyllä vielä johonkin toiseen maastokisaan tai ainakin ajuekisaan parin muun podengon kanssa, mutta valitettavasti lääkärireissu ja tikkejä vaativa haava sotki suunnitelmat. Sen verran addiktoituneita olemme kuitenkin tähän harrastukseen, että odotamme jo malttamattomina vuoden 2021 kisoja. Pidän peukkuja, etteivät kiima tai korona pääse sotkemaan alkuvuoden suunnitelmia. Toivottavasti tapaan myös lisää kisaavia podengoja omistajineen ja saan houkuteltua myös Freyan jälkikasvua mukaan kisaamaan.

Kuvat: Mari Joutsenlahti, Karoliina Ukskoski ja Tuula Heino-Kyllönen
Lisää kuvia galleriassa