Sirun muistolle: Beoline Cranberry 4.1.2007-14.8.2020

R.I.P. SIRU – BEOLINE CRANBERRY

4.1.2007-14.8.2020

Kuinka vaikeaa hyvästien sanominen onkaan, vaikka näihin hyvästeihin on saanut valmistautua koko kesän. Tämä tekstikään ei ole syntynyt yhdeltä istumalta, vaan aloin kirjoittamaan Sirun tarinaa kuluneen viikon unettomina öinä. Unta ei tosiaan ole tullut, kyyneleitä sitäkin enemmän, siksi aloin purkaa tunteitani tähän tekstiin ja ”Sirun tarina” – videon tekemiseen. 

Ehkä vielä joskus pystyn lukemaan tämän tekstin tai katsomaan videon itkemättä.

Siru tulee aina olemaan minulle se “once in a lifetime” koira. Oliko Siru täydellinen? Ei tietenkään, mutta Siru oli täydellinen juuri minulle. Kerran jopa koiranäyttelyssä eräs rokotusten tarkistaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin paljon toisiaan muistuttavaa ja keskenään yhteensopivaa koiraa ja omistajaa. Ajatus elämästä ilman Sirua salpaa kirjaimellisesti hengityksen. Sirun jälkeensä jättämä lauma tekee tietenkin parhaansa auttaakseen minua pääsemään pahimman surun yli, mutta aikaa siihen menee. Yritän silti luotan siihen, että joskus vielä voin ajatella Sirua ilman kyyneleitä, hymy huulilla.

Tiesin löytäneeni jotain erityistä jo nähdessäni Sirun ensimmäisen kerran kasvattajansa luona Janakkalassa maaliskuussa 2007. Sirun hunajainen väritys, suklaanruskea kirsu ja meripihkaiset silmät veivät sydämeni heti mennessään, samoin Sirun loputtoman energinen ja iloinen luonne. Sirun saapuminen perheeseen oli melkoista sattuman kauppaa, sillä alun perin uudeksi koiraksi etsittiin ”halpaa” sekarotuista pikkukoiraa kahden muun seropin seuraksi. Seikkailtuani useiden viikkojen ajan netissä ja selailtuani koirakirjoja törmäsin kuitenkin sattumalta podengoihin. Kaikki löytämäni pennut olivat silloin jo varattuja ja podengon saaminen näytti jäävän haaveeksi. Liekö kohtalon johdatusta vaiko houkan tuuria, mutta vain muutaman päivän kuluttua siitä, kun luovuimme podengon metsästyksestä, huomasin keltaisen pörssin sivulta ilmoituksen kolmesta podengopennusta. Heti samana iltana lähdin vanhempieni ja sisarusteni kanssa noita pikkuisia katsomaan ja muutaman päivän päästä Siru muutti meille… ja lainarahat, joilla piti maksaa opintomatkani Israeliin, sijoitettiinkin koiraan eikä tätä valintaa ole koskaan tarvinnut katua. 

Kun Siru tuli taloon, emme tienneet portugalinpodengoista oikeastaan yhtään mitään. Kummastusta herätti, tuliko meille hommattua koira vai kissa? Siru viihtyi ikkunalaudoilla, sohvan selkämyksillä ja olkapäillä. Pöydälle hyppely oli tavallista ja kerran Siru rikkoi kannettavani näppäimistön hyppäämällä lattialta suoraan sen päälle. Siru nukkui nuorena mielellään kaikissa ahtaissa paikoissa, kuten selän takana sohvalla. Sänkyyn piti päästä nukkumaan peiton alle, pää tietysti tyynyllä. Vanhemmiten ahtaat paikat eivät olleet enää niin suosiossa, mutta sohvan selkänoja oli sitäkin enemmän käytössä viimeiseen päivään asti.

Suosikki ihmisilleen Siru antoi aina kasvohieronnan eli hieroi selkäänsä ja kylkiään pitkin ihmisen naamaa. Siru saattoi olla melkoinen hienohelma silloin, kun olisi pitänyt lähteä vesisateessa hihnalenkille, mutta vapaana juostessa säällä ei oikeastaan ollut väliä. Yhden jos toisenkin kerran Siru joutui nuorempana lenkin jälkeen suoraan pesulle kieriskeltyään jossain haisevassa mönjässä. Hiiret ja muut pienet jyrsijät saivat kyytiä ja Mäntsälässä Siru olisi aikoinaan voinut kuluttaa tunteja gerbiilien terraarion ja degujen häkin edessä. Myös ruoka tuntui olevan aina Sirun mielessä ja sterkkauksen jälkeen kamppailimme pitkään jopa ylipainon kanssa, sillä neiti varasti vanhimman oikeudella ruoat myös muiden kipoista. Jos Siru joskus oli vihainen, niin silloin kun joku muu yritti saada hänelle kuuluvat herkut ja ruoat. Viimeisinä päivinään Siru alkoi tosin nirsoilla ruoan suhteen, minkä takia Siru sai viimeisenä aamupalanaan kotitekoista makaroonilaatikkoa.

Sirun kanssa oli helppo hullaantua koiraharrastukseen, lähteä testailemaan erilaisia juttuja ja saada uusia ystäviä. Ennen Sirua en olisi ikinä uskonut voivani innostua näyttelyissä käymisestä, mutta nyt kehien kiertäminen on jo rutiinia. Pitkään kiinnostanutta agilitya pääsin myös useampana kesänä harrastamaan Sirun kanssa, vaikka möllikisoja pidemmälle emme koskaan edenneetkään. Siru oli radalla yleensä innostuneempi herkuista ja ihmisistä kuin itse esteistä. Ensimmäisissä möllikisoissa Siru ylitti ihanneajan reilulla minuutilla, koska hän halusi käydä ensin morjestamassa kaikki katsojat. Lopulta muut treenikaverit olivat niin tottuneet Sirun tekevän radalla mitä Siru haluaa, että viimeiseksi jääneistä möllikisoista ansaitsimme itsellemme epävirallisen kisojen yllättäjä -tittelin: Siru sai suoritettua radan ihanneajan sisään vain yhdellä virheellä.

Agility vaihtui lopulta koiratanssiin, koska sitä oli helpompi treenata kotioloissa. Sirulla olikin hallussa melkoinen määrä erilaisia temppuja. Siru ehti saada myös kaksi omaa pentuetta ja loppujen lopuksi neljästä Sirun pennusta kolme jäi perhepiiriin. 2008 laumaan muuttaneen Nefi-podengon kanssa Sirulla oli koko elämänsä viha-rakkaussuhde. Toisaalta tytöt olivat parhaita kavereita. Toisaalta molemmat olivat niin kovapäisiä ja tempperamenttisia, että ajoittain riideltiin oikein urakalla. Silti vielä viimeisinä päivinään Siru oli valmis pesemään Nefin korvat ja Nefi halusi puolestaan aina Sirun viereen sohvalle nukkumaan.

Sirun elämään sisältyi myös vastoinkäymisiä. Vaikka Siru oli pääasiassa terve, katkesi oikean jalan ristiside syyskuussa 2015 ja vuoden päästä vasemman jalan ristiside. Tiedän joidenkin kyselleen jo silloin, kannattaako sen ikäistä koiraa alkaa leikkaamaan, mutta minun ei tarvinnut edes pohtia asiaa. Siru leikattiin ja tyttö toipui leikkauksista niin hyvin, että saimme viisi vuotta lisäaikaa yhdessä. Toisen ristisiteen leikkauksen yhteydessä Sirulla todettiin myös sydämessä sivuääni, mutta se alkoi onneksi oirehtimaan vasta 2019 niin, että Siru sai ultrauksen jälkeen sydänlääkityksen. Silloin tuli ensimmäistä kertaa oikeasti sisäistettyä se ajatus, että aika Sirun kanssa alkaa lähestyä loppuaan. 

Kesä 2020 tulee jäämään mieleeni Sirun kesänä. Käytännössä koko kesä oli yhtä loputonta Sirun tulevan lähdön työstämistä. Aloin kiinnittää Sirun hengityksessä tapahtuneeseen muutokseen huomiota toukokuussa, mutta silloin laitoin ongelman sydänvian piikkiin. Kontrolliultrassa Sirun sydän oli kuitenkin palautunut lääkityksen avulla käytännössä normaaliksi, joten vian täytyi olla jossain muualla. Siru ja koko lauma lääkittiin muun muassa nenäpunkin varalta. Pian tämän jälkeen Sirun sieraimista vuosi ensimmäisen kerran verta. Sattumalta facebookin koirat ryhmässä oli juuri silloin ollut julkaisu koiran nenäkasvaimesta, jonka yksi oire sierainvuoto oli, joten kyseinen mahdollisuus alkoi välittömästi kummitella mielessäni ja ensimmäiset itkut tuli itkettyä. En kuitenkaan halunnut luopua Sirusta ja luovuttaa, joten vikaa etsittiin edelleen muualta.

Kesäkuun alussa Sirulle tehtiin iso hammasremontti, jossa useita hampaita jouduttiin poistamaan, mukaan lukien vasen yläkulmuri. Hampaat olivat päässeet huonoon kuntoon, kun olimme odottaneet Sirun sydämen olevan siinä kunnossa, että ne saataisiin hoidettua. Kulmurista oli muodostunut fisteli sieraimeen ja vaikka uutinen oli sinällään huono, se antoi kuitenkin toivoa Sirun epämääräisten oireiden johtuvan nimenomaan hampaista. Sirun päähän, vasemman silmän yläpuolelle kuukaudessa kasvaneesta patista otettiin myös hammasrempan yhteydessä näyte ja se osoittautui sinällään vaarattomaksi nestepatiksi. Näytteenoton jälkeen, patti itse asiassa katosi hetkeksi, koska sen sisällä oleva verierite pääsi tyhjenemään näytteenoton myötä. Sirun tilanne vaikutti jo lupaavammalta.

Valitettavasti Sirun oireet alkoivat pahentua. Kesän aikana tuli useampana yönä valvottua ja kuunneltua Sirun hengityksen pihinää. Välillä jokainen hengenveto tuntui olevan kamppailua, välillä ongelmia ei ollut. Pahinta oli hiljaisuus, kun tuijotin Sirun kehoa ja odotin, hengittääkö Siru varmasti vielä. Siru oli ruvennut myös aivastelemaan verta. Välillä aivastuksen mukana saattoi sieraimesta tulla jopa useita senttejä pitkä verinen vana paksua räkää. Tässä kohtaa toivoin kuitenkin edelleen vian johtuvan hampaista ja niiden aiheuttamasta vaikeasta tulehduksesta.

Siru sai ennen juhannusta antibioottikuurin. Siitä tuntui olevan apua hetkellisesti. Oireet eivät kadonneet, mutta tuntuivat hieman helpottavan antibioottikuurin edetessä. Antibioottikuurin loputtua tilanne oli kuitenkin jälleen sama. Hereillä ollessaan Siru oli pääasiassa edelleen oma pirteä itsensä, mutta varsinkin nukkuessa hengitys ei kulkenut kunnolla. Välillä Sirun oli nukuttava pää ylhäällä, jotta ilma pääsi kulkemaan keuhkoihin. Silloinkin kun Siru näytti hengittävän suhteellisen hyvin, rintakehän liikkeet eivät vastanneet normaalia hengitystä. Reverse sneezing kohtaukset alkoivat myös olla jokapäiväisiä varsinkin liikkeelle lähdön yhteydessä, välillä myös kesken unien. Aivastusten seurauksena verieritettä tuli edelleen. Sirun kanssa mentiin uudelleen lääkäriin ja siellä sieraimet huuhdeltiin nukutuksessa. Päähän uudelleen ilmestynyt patti tyhjennettiin ja röntgenissä huomattiin sen aiheuttaneen kalloon jonkinlaisia muutoksia. Sekä sieraimet että patti olivat olleet täynnä veristä nestettä. Sieraimesta lähetettiin bakteerinäyte tutkittavaksi, mutta mitään erityistä bakteerikasvustoa ei löytynyt. Siru sai kuitenkin vielä uuden antibioottikuurin sekä kortisonia. 

Loppujen lopuksi näistäkään lääkkeistä ei ollut apua ja Sirun lääkärin mukaan seuraava vaihtoehto olisi ollut nenän tähystys tai CT-kuva. Tässä kohtaa olin lueskellut käytännössä kaikki netistä löytämäni artikkelit koirien sierainkasvaimista ja todennut, että oireiden perusteella muuta selitystä ei oikeastaan enää ollut. Jopa antibioottien kerrottiin lieventävän kasvaimen oireita väliaikaisesti, mutta oireiden palaavan pian uudestaan, eli sekin sopi diagnoosiin. Vasemman silmän päälle alkoi kasvaa vain viikossa uusi patti, kun sieraimissa syntyvä verinen erite ei aivastelun mukana tullut pelkästään ulos vaan kulkeutui myös ylöspäin. Sirun vasen silmä vuosi ja oli ärtynyt, koska patti ja todennäköinen kasvain painoivat sitä. Silloin päätin, että en ala tutkia Sirua enää lisää, vaan menisimme päivä kerrallaan ja yrittäisimme nauttia elämästä viimeiseen hetkeen asti.

Loppu kesän Siru pysyi pääasiassa pirteänä. Uusi etälaumalainen Daim sai Sirun siunauksen ja lauman matriarkka intoutui jopa pennun kanssa leikkimään. Yöt alkoivat kuitenkin muuttua jälleen haastaviksi ja sieraimesta valui ajoittain eritettä jopa ilman aivastelua. Päätös edelleen pirteän koiran lopettamisesta tuntui kuitenkin liian vaikealta ja välillä oli helppo unohtaa Sirun ongelmat. Torstaina 6.8. katsoin kuitenkin Sirun väsyneisiin silmiin ja totesin, että kyllä tämä alkaa olla tässä. Seuraavalla viikolla oli tarkoitus aloittaa jälleen työt kesäloman jälkeen ja ajatus Sirusta yksin kotona ei tuntunut hyvältä. Olin nähnyt jo painajaisia tilanteesta, jossa Siru tukehtuisi hitaasti hengiltä. Sierainkasvaimilla on ilmeisesti myös taipumus levitä aivoihin, jolloin Siru olisi voinut saada työpäivän aikana pahan kohtauksen ja menehtyä pahimmillaan siihen. Lähtökohtaisesti koirilla on elinaikaa sierainkasvainten kanssa vain 3-6 kuukautta ja Sirun oireisiin olin kiinnittänyt huomiota ensimmäisen kerran jo toukokuussa, reilu kolme kuukautta aikaisemmin.  

Karut faktat olivat siis tiedossa ja päätös alkoi olla kypsä. En vielä tuolloin torstaina saanut kuitenkaan soitettua Sirulle aikaa viimeiselle eläinlääkärireissulle. Kuljin puhelin kädessä pari tuntia, mutta pystynyt soittamaan puhelua. Seuraavana päivänä päädyin varaamaan ajan netin kautta viikon päähän 14.8. Näin Sirulle jäi aikaa nauttia viimeisistä kesän hellepäivistä ja tyttö pääsi myös mökkikesän jälkeen palaamaan vielä kotiin Harjavaltaan. Kotona Siru sai nauttia omista privaattilenkeistä, joilla kuljimme tasan tarkkaan Sirun määräämää tahtia ja Sirun valitsemia reittejä. Alkulenkin into vaihtui usein jo muutaman sadan metrin jälkeen väsyneeksi kävelyksi. Sisällä Siru seurasi minua viimeisen viikon aikana kaikkialle aivan kuin aavistaen, että hyvästien aika alkaa olla käsillä.

En tiedä kuinka kauan aikaa Sirulla olisi vielä voinut olla jäljellä ilman tätä päätöstä. Todennäköisesti Siru olisi voinut elää vielä jokusen viikon tai parhaimmillaan parikin kuukautta. Jos loma olisi kestänyt pidempään, olisin ehkä uskaltanut jopa odottaa ennen lopullisen päätöksen tekoa. Muistissa oli kuitenkin aikaisemmat koirat Remu, Poju ja Muru, jotka kaikki vietiin viimeiselle matkalle vasta, kun tila kirjaimellisesti romahti. Sekä tietysti Doby, jonka kasvain pääsi yllättämään ja poika vajosi shokkiin siskoni silmien edessä. Samaa kohtaloa en halunnut Sirulle, vaikka itsekkäästi ajateltuna tämä päätös olisi ollut huomattavasti helpompi, jos Siru olisi ollut vieläkin huonommassa kunnossa. Viitteitä Sirun oireiden pahenemisesta oli kuitenkin jo ilmassa ja varsinkin pari viimeistä päivää Siru ei pystynyt kunnolla edes haukottelemaan. Olisi todennäköisesti ollut vain ajankysymys, ennen kuin romahdus olisi tapahtunut. Nyt saimme sanoa hyvästit niin, että Siru oli vielä suunnilleen oma itsensä. Takana oli myös Sirun näkökulmasta mukava mökkikesä aurinkoisine päivineen ja kuumine saunoineen. Siru sai lähteä samalla asenteella kuin oli elämääni tullutkin – pieni pilke vielä silmäkulmassa. 

Ison lisäsurun Sirun poisnukkumiseen toi se, että itselleni nousi keskiviikkoiltana kuume ja kärsin pääkivusta. Todennäköisesti kyseessä oli Sirun tilanteen aiheuttama stressireaktio, enhän ollut lähes viikkoon tehnyt muuta kuin valvonut ja itkenyt. Valitettavasti tämän hetken koronatilanne ei anna armoa kenellekään, ja soitettuani lääkärille jouduin menemän torstaiaamusta koronatestiin ja jättäytymään karanteeniin. Harkitsin vakavasti siirtäväni Sirun lääkäriaikaa. Mutta kun Sirun tila näytti menevän huonompaan suuntaan eikä tiedossa ollut, kuinka kauan testin tulosta joutuisi odottamaan tai kuinka kauan karanteeni kestäisi, päädyimme vanhempieni kanssa toisenlaiseen ratkaisuun. Isä ja äiti ajoivat perjantaina Mäntsälästä Harjavaltaan. Sanoin Sirulle omat hyvästini pihalla ja luovutin sitten tytön vanhemmilleni, joita Siru edelleen jaksoi riemuisasti tervehtiä. He ajoivat Sirun kanssa Poriin ja siellä Siru sai nukahtaa ikiuneen vanhempieni sylissä 14.8.2020 klo 15.15. Jostain syystä juuri samalla hetkellä Harjavaltaan kanssani jäänyt lauma aloitti hirveän mekkalan. Liekö kuulleet jotain erikoista pihalta vaiko vaistonneet, että nyt lauman sydän ja sielu on poissa.

Perjantai-ilta kului pitkälti itkien Sirun hihnan ja pannan äärellä kainalossa Sirun tytär Windy, pojantytär Freya ja pojan tyttärentytär Dafne. Paniikkikohtauksen aiheutti vanhempieni mukanaan tuoma tuhkaamon lähete, johon oli eläinlääkäriasemalla kuitattu yksilötuhkausen sijasta yhteistuhkaus. Koska eläinlääkäriasema oli ehtinyt mennä jo kiinni, soitin suoraan tuhkaamoon itkukurkussa selvittääkseni väärinkäsityksen. Minulle onneksi vakuutettiin, että koska lappuun on kirjattu myös uurnavalinta, he tulkitsisivat yhteistuhkauksen kirjoitusvirheeksi ja Siru saisi haluamani yksilötuhkauksen. Pystyin siis edes siltä osin huokaamaan helpotuksesta.

Tätä kirjoittaessani oma sydämeni on särkynyt eikä henki kulje. Ihminen oppii onneksi elämään, vaikka pala sydäntä olisikin ikuisesti poissa. Järki sanoo, että tämä oli Sirun kannalta paras ratkaisu, mutta sydän tulee jossittelemaan vielä pitkään ja pohtimaan, olisiko sittenkin voinut vielä odottaa ja seurata tilannetta. Ikinä en ole itkenyt niin paljon kuin tämän kesän ja kuluneen viikon aikana. Mutta nyt Sirulla on kaikki hyvin. Sen on pakko lohduttaa. 

Lopuksi vielä Sirun oma runo, jonka alkuosan kirjoitin Sirun 1-vuotis synttäreiden kunniaksi vuonna 2008. Loppu syntyi kuluneen viikon aikana. 

Mistä tunnistat ilopillerin,
tuon veitikan, hurmurin?
Sillä on pystyt ja suuret korvat,
kiiltävä turkki, kauniit karvat.
Koskaan ei ole murheellinen.
Koskaan ei ole kiukkuinen.
Emäntää, isäntää rakastaa,
sydäntä ei löydy suurempaa.
Elämäntehtävänään naurattamista pitää.
Aina vain kepposia keksii lisää.
Kun mietit sitä, rakkaus täyttää,
sydämes pienen, sulle taivaan näyttää.
Sille haluat tarjota vain parasta.
Se osaa aina vetää oikeista naruista.
Sänkysi valtaa, herkutkin varastaa,
aina riehuu, et silti halua kadottaa.
Saunan lauteillakin viihtyy,
kylpyseuraksi liittyy.
Ketterästi sohvilla kiipeilee,
joka pinteestä itsensä pois rimpuilee.
Haukkuu, vaarasta varoittaa,
pianoakin osaa soittaa.
Ystäväsi on iloissa, suruissa.
Ystäväsi on hyvässä, pahassa.
Toisinaan meinaa siihen hermot mennä.
Ei kaikkialle sen mukana ennä.
Aina hauskuuttaa, naurattaa.
Aina iloisesti virnistää.
Aina hymyn saa nousemaan huulille.
Aina saa ilonkyyneleet silmille.
Parempaa kumppania on mahdoton löytää.
Se itsensä suhun eliniäksi köyttää.
Tästä tunnet siis ilopillerin,
joka voittaa söpöimmänkin hillerin.
Suuret korvat, pitkä häntä.
Viisaat silmät, timanttipanta.
Turkki sametinpehmoinen.
Tassuistaan ketterä, iloinen.
Makea aina maistuu hälle,
Ilopillerille tälle,
jolla ei ole huonoa päivää,
ei mielessä huolen häivää.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista.
Nyt on aika kiittää yhteisistä vuosista.
Silmiisi katson, tiedän, on aika.
Vanhuuteen ei tehoa mikään taika.
Painoi jo askel, väsymys iski.
Aika on tullut päästää irti.
Palveluksen viimeisen sulle halusin tehdä.
Pilven reunalle vapaana jo lennä!
Yhdessä on puuhattu kaikenlaista.
Koskaan en löydä toista samanlaista.
Kun taakseni katson, mitään en kadu.
Vaikka hetken kateissa onkin elämänhalu.

Hyvää matkaa Siru – Manni rakastaa sinua ikuisesti ja vähän yli.

Tähtitaivaan Alfred: 6.9.2007-18.12.2019

Joskus hyvästien aika tulee yllättäen. Tällä kertaa laumastamme poistui meidän kotitonttumme Doby, jonka kunto romahti käytännössä täysin yllättäen. Pojalla oli ollut jonkinlainen kipukohtaus jo kesällä, jolloin epäilimme selässä olevan jotain vikaa. Tilanne rauhoittu fysioterapian ja kipulääkkeiden avulla eikä lääkäri edes sen kummemmin poikaa tutkinut. Nyt Doby kuitenkin yhtäkkiä kesken lenkin oli vain kirjaimellisesti romahtanut täysin veltoksi eikä poika reagoinut mitenkään. Lääkärin tutkimuksissa paljastui, että Dobyn sisuskalut olivat täynnä kasvaimia, joiden seurauksena perna oli revennyt. Kivun seurauksena Doby oli mennyt shokkiin. Lääkärin mukaan Dobya olisi voinut yrittää vahvistaa päiviä kestävällä verensiirrolla ja sen jälkeen leikata, mutta hoitoennuste oli niin huono ja operaatio itsessään niin rankka, että siskoni kanssa päädyimme vaikeaan ratkaisuun ja päästimme Dobyn viimeiselle matkalle. Itse en päässyt paikalle, mutta siskoni ja äitini olivat molemmat saattamassa Dobya matkaan. Dobyn jäljiltä laumaamme jäi onneksi Dobyn poika Waldo ja tyttö Windy sekä Waldon jälkeläiset Freya ja Junnu. Dobysta oli myös juuri ehtinyt tulla isoisoisä, joten Doby elää muistojen ohella myös jälkeläisissään.

Tässä vielä runo, jonka kirjoitin aikoinaan Dobyn 2-vuotis synttäreiden kunniaksi.

Oodi Dobylle
Doby on mainio ja kiva pieni poika,
tonttu niin hurmaava sekä kaveri oiva.
Rakastaa juoksemista, kotitonttu tuo,
silti iloisesti palaa aina kotikolonsa luo.

Dobylla on päässään suuren suuret korvat,
Suklaiset silmät ja mustat viiksikarvat.
Kuononsa pää on melkein pikimusta,
suukoillaan sanoo
”mä niin kovasti tykkään susta”

Doby osaa olla rento sekä rauhallinen
Mutta välillä pojan meno on ihan hirmuinen.
Silloin kaikki matot rullalle menee tohinalla,
Ja ruoka kiposta katoaa oikein kohinalla.

Nameja parhaita ovat kaikenlaiset lihat,
Nauta sekä sikapossu, kalaruoat kivat.
Leluiksi käyvät pallot ja kaikki pehmolelut,
Nyt kun vuosia on kaksi, aika järjestää on kemut.

Päivisin Doby tonttu nukkuu tai kukkuu,
Omistaja välillä suukkoihin hukkuu.
Kiipeää syliin kerälle katsomaan,
Mitä televisiosta tänään tuleekaan.

Näin on aika tämä oodi lopetella,
Kaikkien olisi syytä koiranelämää opetella.
Doby on iloinen pikku hurmuri, aivan mainio epeli,
Joka elämäämme Harry Potterin tavoin lenteli.

Kuulumisia – 1. osa: Müslis Maniac aka Hestia

Viimeisestä pitkästä uutisesta on hurahtanut nyt niin pitkä aika, että tässä olisi reilun vuoden edestä kerrottavaa. Somen päivittely on osoittautunut niin nopeaksi ja vaivattomaksi tavaksi jakaa laumamme kuulumisia, että sivuille kirjoittaminen on jäänyt. Yritän nyt kuitenkin ryhdistäytyä ja saattaa sivutkin vihdoin ajantasalle. Tämä on nyt ensimmäinen osa pitkien kuulumisten ketjua, jossa kerron vähän Estorian tiimin vuosien 2018-2019 merkittävistä tapahtumista.

Kuulumisia – 1. osa: Müslis Maniac aka Hestia

Vuosiin 2018 ja 2019 on mahtunut todella paljon kaikenlaisia muutoksia ja merkittäviä tapahtumia. Viime vuoden osalta yksi merkittävimmistä uutisista oli ehdottomasti laumamme kasvaminen kauan haaveillulla keskarilla eli keskikokoisella sileäkarvaisella portugalinpodengolla. Vaikka olinkin haaveillut keskarista aina vuodesta 2007 asti, tämä ei kuitenkaan ollut millään tavalla suunniteltu lisäys. Ikinä en ole koiraa ottanut enkä toivottavasti tule enää ikinä ottamaan yhtä ex-tempore meiningillä, sillä Hestian saapuminen meidän laumaamme tapahtui käytännössä vahingossa.

Kaikki alkoi siitä, että kävin pariin otteeseen kylässä hyvällä ystävälläni Nurmijärvellä. Heille oli palautunut ruotsintuontina Suomeen saapunut nelikuinen pentu, joka totta kai hurmasi minut saman tien. Toisella vierailullani kaverini keksi lähettää neidin mukanani hoitoon ja sille tielleenhän tuo pelkkää ”Pentu” nimeä alun perin totellut ihana likka jäi. Äitini ja siskoni totesivat heti koiran nähdessään, että taisi sitten lauma kasvaa yhdellä, vaikka itse kyllä hangoittelin vastaan ihan viime hetkille asti. Mielessäni aloin kuitenkin melkein heti kutsua tyttöä Hestiaksi, sillä olin jo päättänyt, että jatkaisin podengojeni kanssa tästä eteenpäin tätä jumalatar-nimi teemaa ja tuontikoirien nimissä oli tarkoitus olla kuusi kirjainta. Eli aika vahvasti tämä pieni keskaripentu yritti kyllä laumaamme juurtua heti ensi hetkistä lähtien.

Päätöstä jättää Hestia kotiin ei kuitenkaan tehnyt helpoksi pentua vaivanneet virtsatietulehdukset, jotka alkoivat oirehtia vakavasti heti tytön saavuttua hoitoon. Melkoisen säikäytyksen tyttö aiheutti, kun alkoi heti toisena yönä pissaamaan verta ja lääkärissä paljastui virtsakiviä ja paha tulehdus. Tätä jouduttiin hoitamaan useita viikkoja ja saimme lääkäreiltä vaivaan usean antibioottikuurin, joiden loputtua oireet alkoivat aina uudestaan. Hestia palasi kertaalleen ystävilleni, jotka veivät tyttöä lisätutkimuksiin, joissa epäiltiin jopa rakenteellista virhettä. Olin joka hetki valmis luovuttamaan ja puhuimme jopa tytön palauttamisesta Ruotsiin. Valitettavasti – tai kenties onneksi – sydän tahtoo mitä tahtoo ja otin Hestian takaisin ja pähkäily jatkui. Terveydellisten ongelmien lisäksi (joiden takia Hestia mm. pissasi käytännössä joka päivä sohvan tai kaikki koirien pedit litimäriksi) tämän tytön yhteiselo Freyan kanssa ei meinannut millään sujua. Onhan tällä kaksikolla ikäeroa vain 9 kuukautta. Monet itkut tuli itkettyä ja läheisten kanssa asiaa pohdittua. Joka päivä aion kirjottaa sen kohtalokkaan viestin, jolla päättäisin palauttaa Hestian Nurmijärvelle ja unohtaa haaveeni keskarista.

Loppujen lopuksi päädyin viemään Hestian vielä kerran lääkäriin, tällä kertaa Someron AB-klinikalle. Siellä tytölle annettiin samantien pitkä kuuden viikon antibioottikuuri. Tätä kuuria päätyi Harjavallan kunnallinen eläinlääkäri jatkamaan vielä ilman keskeytyksiä pari viikkoa lisää ja lopputuloksena Hestian virtsatieoireet katosivat. Kun joka päivä kotiin tullessa ei sohva ollut pissassa, alkoivat omatkin hermot hieman tasaantua ja kenties tästä syystä myös Hestian ja Freyan yhteiselo rupesi toimimaan niinkin hyvin, että nyt tytöt ovat ihan parhaita kavereita (paitsi juoksujen ja valeraskauksien aikaan). Hestia pääsi myös aloittamaan näyttely-uransa huikeasti heti Helsingin messukeskuksessa joulukuussa 2018 voittaen molempina päivinä itselleen junnu-voittaja tittelit ja sunnuntaina vieläpä Voittaja tittelin. Podengoyhdistyksen erkkarissa kesällä 2019 neiti oli VSP.

Koska kyseessä on keskari, haasteet eivät tietenkään ole loppuneet vielä tähän. Keväällä neiti päätti aloittaa karkailun mökillä. Lopulta vaihtoehdoksi ei jäänyt muuta kuin tytön pitäminen juoksuhihnassa, sillä edes aidan vahvistuksesta ei ollut apua. Neiti keksi aina jonkin kolon, josta päästä pelloille tai naapurin tontille juoksemaan. Nyt tänä syksynä tuo karkailu vimma on onneksi jo vähän hellittänyt ja mökillä tyttöä uskaltaa pitää vapaana. Lenkit tehdään kyllä kaikki hihnoissa, sillä Hestia menettää kuulonsa saman tien vapauduttuaan. Kertaalleen neiti jopa karkasi jäniksen perään, kun hihnan lukko aukesi itsestään. Onneksi tyttö tuli sillä kertaa takaisin jäämättä auton tai junan alle, mutta nyt tytöllä on käytössään lukoton hihna ja tiukka panta, josta Hestia ei millään voi päästä enää karkuun. Hestian ja Freyan yhtäaikaiset valeraskaudet aiheuttivat pientä ongelmaa myös tässä loppukesästä/alkusyksystä, mutta nyt neitien yhteiselo sujuu jälleen.

Eli summa summarum. Meidän laumassamme elelee nykyisin siis myös ihana Müslis Maniac eli Hestia. Tyttö saattoi saapua laumaamme vahingossa eikä neiti millään tavalla ole meidän elämäämme helpottanut, mutta joskus joku koira vain kuuluu sinulle, vaikka kuinka yrittäisit panna hanttiin. Niin kävi ainakin Hestian kohdalla.

Katsaus tulevaan ja menneiden muistelua

Vaikka uusi vuosi 2018 on jo pitkällä, niin haluan nyt vielä hieman fiilistellä vuotta 2017 ja pohdiskella vähän tulevaa vuotta. Viime vuoden suurinta antia olivat luonnollisesti laumamme uudet jäsenet, Gaia, Vappu, Freya ja Junnu sekä Ruskan ja Novan pentueet, joissa riitti tekemistä koko kesäksi pitkälle syksyyn.

Maaliskuun 3. päivä syntyi Beolinen kenneliin Harry Potter-pentue ja muutama päivä myöhemmin 6. maaliskuuta Vadelmatassun kenneliin prince/princess-pentue. Näistä pentueista koiravuotemme käytännössä lähti liikkeelle. Vappu-viikonloppuna kävin nimittäin hakemassa itselleni molemmista pentueista yhden uuden tulokkaan laumaamme. Gaia-podengo, Beoline Prisioneiro de Azkaban, muutti kotonani asustavan lauman jatkeeksi sujahtaen sydämeeni sellaisella vauhtilla, etten osaa enää edes kuvitella aikaa ilman tätä pientä teho-pakkausta.  Vappu-samojedi, Vadelmatassun Princess Ariel, muutti puolestaan sijoituskoiraksi Askolaan. Vapun suhteen tunteeni ovat olleet hyvin kahtiajakoiset, mutta Vapun myötä sain aivan ihanan uuden ystävän ja näyttelykaverin Vapun omistajasta. Hitaasti olen itsekin ruvennut tytölle lämpenenemään ja toiveikkaana odotan, mitä tytöstä vielä ajan myötä kasvaa.

Gaia, Nova ja Vappu

Gaian ja Vapun aloittama koiravuosi sai jatkoa juhannuksen tienoilla, kun 18. kesäkuuta syntyi kenneliimme kauan kaivattu ja odotettu podengopentue. Pentueen emänä oli vuoden jalostuslainassa ollut Ruska, Beoline Branca da Neve, ja isänä ihka ensimmäinen kasvattini Waldo, Estorian Apollo The Bright. Pentuja syntyi viisi, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Tämä pentue on alusta asti tuntunut minusta todella hyvältä ja minulla onkin korkeita odotuksia viisikon suhteen. Vaikka omaan laumaani olikin tullut jo aikaisemmin Gaia, halusin ehdottomasti pitää tästä pentueesta myös yhden nartun itselläni. Pitkällisten pähkäilyjen jälkeen pentueen pikikuono Estorian Dawn of Freija, tuttavallisemmin ihan vain Freya, jäi kotiin kasvamaan, Lilli-pienokainen muutti Kouvolaan, Alvin-punanenä lähti Klaukkalaan Looby-kasvattini kaveriksi ja Dani pääsi Janakkalaan Beolinen kasvatiksi yhdessä äitinsä kanssa. Junnun kohtalo oli pitkään kysymysmerkki, mutta lopulta poika pääsi isänsä kaveriksi Mäntsälään ja siellä Waldo on ollut enemmän kuin tyytyväinen saatuaan viimein ikioman kaverin liittolaisekseen Pepsiä ja Dobya vastaan.

Estorian D-pennut

Ruskan pentujen lisäksi kesään mahtui myös Novan pentue, mutta Novan synnytys ei mennytkään ihan putkeen. Neljästä pennusta jäi keisarileikkauksen jälkeen eloon vain Viileän Valtiaan Onnen Sisu, joka sai kasvaa podengopentujen kaverina eli ihan yksin pikkujäbä ei onneksi joutunut olemaan. Sisu muutti aluksi Tampereelle asumaan, mutta pojasta riippumattomien syiden takia päätyi vaihtamaan kotia ja nyt Sisu asustaa Hyvinkäällä. Sisu on onneksi nimensä mukaisesti sisukas-poika, eivätkä nämä elämän alkutaipaleen kolhut poikaa ole lannistaneet.

Pikku Sisu

Vuoden 2017 kesä jäikin siis mieleen ennen kaikkea pentukesänä ja vaikka ajoittain meinasikin uupumus iskeä, niin yhtään hetkeä en vaihtaisia pois ja nautin kyllä täysin siemauksin mökkeilystä tämän pentulauman ja aikuisten koirien kanssa. Pentukesää seurasi sitten näyttelysyksy, kun lähdin Gaian ja Vapun kanssa pentunäyttelyitä kiertämään. Vapulla eivät pentunäyttelyyt tuottaneet vielä suuria tuloksia (Loviisassa tyttö oli toki ROP-pentu), mutta Vappu onkin kasvanut ja kehittynyt niin hitaasti, että on vasta nyt ruvennut olemaan selvästi edukseen. Gaia sen sijaan räjäytti pankin heti podengojen erkkarissa ollen ROP-pentu ja BIS-4. Tämän jälkeen kävimme Gaian kanssa vielä 6 pentunäyttelyssä ja joka kerta Gaia voitti ROP-pentu tittelin itselleen. Tämä näyttelyrupeama palkittiin tänään podengoyhdistyksen vuosikokouksessa kunniakirjalla, kun Gaia julistettiin vuoden podengopentu kisan toiseksi… vain puolen pisteen erolla ensimmäiseksi tulleeseen pieneen karkeakarvaiseen podengopentuun. Tiukka skapa siis kyseessä.

Gaian kunniakirja

Gaia jatkoi näyttelyuraansa junnukehissä heti Helsingin voittaja-näyttelyissä. Niissä tytölle ei valitettavasti mitään kahta ERIä ja yhtä EHta parempaa tullut, mutta toiveikkaana aiommen jatkaa näyttelyissä kiertämistä tänäkin vuonna. Parkanossa ehdimme jo piipahtaa, tuloksena siellä ERI. Freya ja Junnu olivat samaisessa näyttelyssä ROP- ja VSP-pentu, joten lupaavilta tämäkin kaksikko vaikuttaa. Suunnitelmissa on jatkaa näyttelyitä nyt tämän kolmikon sekä Vapun kanssa toukokuusta alkaen ja uskallan jo hieman unelmoida potentiaalisista SERTeistäkin. Mutta ei nyt vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ei noita SERTejä sentään ihan joka koiralle jaeta. Gaiassa, Freyassa ja Junnussa on kuitenkin sen verran potentiaalia, että luulisi edes yhden kolmikosta saavan vielä jonkun SERTin kotia asti 🙂

Gaia erkkarin jälkeen

Tämä vuosi on alkanut myös hyvin koiramaisissa merkeissä. Hiihtoloman vietin 10 koiran kanssa mökillä. Matkaan tarttui siis oman kuusikon lisäksi myös Vappu, Junnu, Looby ja Alvin. Kyllä oli naurussa pitelemistä, varsinkin silloin kun nuoriso Gaia, Freya, Junnu, Looby ja Alvin innostuivat kakkarallista. Toisin sanoen jäätynyt kakkakikkare suuhun, kauheaa vauhtia karkuun ja muut kilpaa perään juoksemaan. Nova ja Vappu viihtyivät melkein koko loman ulkona huolimatta kovista pakkasista enkä ihmettele, oli ulkona sen verran kaunista ja mukava leikkiä. Hiihtoloma ei jäänyt ainoaksi hetkeksi, kun sain laumaani vierasta vahvistusta, vaan Dani-tyttö tuli maaliskuussa pariksi viikoksi hoitoon. Tyttö pääsi Novan, Vapun, Junnun, Gaian ja Freyan kanssa mm. sammariklubin talvipäiville sosiaalistumaan. Dani lähti tänään kotio ja nyt jo on hieman ikävä. Ovat nämä Ruskan ja Waldon pennut sen verran valloittavia edelleen.

Vappu mökillä

Looby ja Alvin

Dani sammarien talvipäivillä

Hieman ikäviäkin uutisia alkuvuoteen on mahtunut, sillä Windyn tytär Cera joutui huonon hypyn seurauksena ristisideleikkaukseen. Toivottavasti tyttö kuntoutuu ilman ongelmia eikä toinen jalka tuottaisi enää ongelmia, vaikka usein ristisidepotilaat joutuvat toisen jalkansakin kanssa leikkaukseen.

Vuosi on siis alkanut vauhdikkaasti, mutta tuskin se vauhti tästä hidastuu. Kesäksi olen jo luvannut ottaa useamman kasvatin mökille hoitoon ja näyttelyviikonloppuja on tosiaan tiedossa useita. Vuoden loppuun on myös suunnitteilla ihka ensimmäinen Estorian samojedi-pentue. Vanhempina meidän Nova, Vadelmatassun Magic of Happiness, isänä Cesar, White Jane’s Active Mouse. Näitä hetkiä siis odotellessa on hyvä jatkaa vuotta 2018 eteenpäin.

Gaia teki sen taas!

Gaian ”Beoline Prisioneiro de Azkaban” pentu-ura päättyi tänään Tampereen kr näyttelyyn. Gaia ehti kiertää pentuaikanaan 7 pentuluokan näyttelyä sekä kolme match showta. Lopullisena saldona tältä kiertueelta:
7 x ROP-pentu
7 x KP
1 x BIS4-pentu
1 x sinisten pentujen 1
1 x sinisten pentujen 3
Saavutetut pokaalit ja ruusukkeet ovat aika komeaa katseltavaa  Junnuluokan Gagaia korkkaa suuren luokan tyyliin joulukuun alussa messukeskuksen voittaja-näyttelyissä. Tervetuloa tapaamaan tyttöä paikan päälle.